Ilta joka muutti elämäni

Otsikko kuulostaa dramaattiselta - mutta on täyttä totta. Ajattelin hieman valottaa asiaa, joka on kyllä tuttu kaikista vanhimmille seuraajilleni, sillä asia oli ajankohtainen reilut kolme vuotta sitten, kun minulla oli vielä pystyssä vanha blogini. Muutoin en ole täällä maininnut asiasta kuin sivulauseissa enkä ole kokenutkaan tarpeelliseksi muistuttaa asiasta jatkuvasti - en itseäni kuin ketään muutakaan. Se, miksi päätin aiheesta nyt kuitenkin kirjoittaa, on se peruuttamaton fakta, että tuolloin elämäni muuttui lähtemättömästi, vaikka ei loppujen lopuksi kovin isosti eikä dramaattisesti. Juttu on myös ajankohtainen, sillä viime aikoina asia on vaivannut minua enemmän kuin viimeiseen vuoteen yhteensä.

Aihe on tietenkin oma kroppani ja tarkemmin määriteltynä oikean jalan polveni. Oli maaliskuun loppu ja juhlittiin kaverin synttäreitä silloisessa vakkaribaarissamme. Meillä oli hauskaa, tanssittiin ja juotiin shotteja. Kävin vaihtamassa korkeakorkoiset nilkkurit tennareihin, että voin tanssia paremmin. Ja ihan pari hetkeä sen jälkeen se tapahtui. Polveni muljahti. Kipu oli ihan jotain ennenkokematonta ja jälkikäteen on täytynyt muistutella itseäni, että olin kuitenkin alkoholia nauttinut, eli selvinpäin kipu olisi varmasti ollut vielä kauheampi. Polvi muljahti uudestaan. Tuntui, kuin jotain olisi kääntynyt ympäriämpäri jalkani sisässä. En pystynyt kävelemään. Iltani loppui siihen, poke kantoi minut baarista ulos taksiin ja taksi vei kotiin. Uskottelin itselleni, ettei mitään sen kamalampaa sattunut ja että aamulla tilanne olisi toinen, vaikka ryömin itkien hissiin. Kinkkaaminen pienimuotoisen humalatilan ja todella kivuliaan jalan kanssa ei nimittäin oikein onnistunut.

Aamulla pari tuntia nukuttuani herätin seinän takana nukkuvan kämppikseni, koska en päässyt omin avuin sängystä ylös. Totesin, että tästä ei tule mitään ja soitin itselleni ambulanssin, sillä voimani ei yksinkertaisesti olisi riittäneet itseni raahaamiseen alas taksille. Se päivä menikin sitten sairaalassa tarinaani selitellen ties kuinka monelle ihmiselle, röntgenissä ja odotellessa. Sain polvituen ja kipulääkkeitä, sekä leikkausajan reilun viikon päähän. Leikkauksesta seurasi kuukauden sairasloma ja monella tapaa jalan käyttämisen uudelleen opettelu. Esimerkiksi autoon sulloutuminen oli todella vaikeaa, sillä alkuun jalan koukistaminen oli todella hankalaa. Lisäksi mulla oli jokin alitajuntainen pelko siitä, että tikit revähtävät auki.

Polveni leikkauspäivän illalla. Tikkien ollessa siinä oli totta kai side päällä koko ajan, kuva on otettu ennen puhdistussessiota.

Mulla on hieman yliliikkuvat nivelet, ja lääkärin mukaan polvilumpio olisi voinut koska tahansa kääntyä ympäri, niin kuin se tuona iltana teki. Se, mitä leikattiin oli luunpaloja, jotka lumpio oli kääntyillessään repinyt irti. Minulla on polvessa noin kymmenen sentin mittainen leikkaushaava eikä polveni ole samannäköinen kuin vasen. Nämä kosmeettiset seikat ovat kuitenkin se pienin haitta.

Pyöräilemään pystyin jo reilun kuukauden päästä leikkauksesta, mutta juokseminen ei tuntunut vakaalta vielä puoli vuottakaan leikkauksen jälkeen ja tarkemmin ajateltuna siinä taisi mennä reilu vuosi, ennen kuin edes uskalsin ottaa kunnon juoksuaskelia. Tietynlaiset liikeradat eivät onnistu tänä päivänäkään, tai jos onnistuvat, ne tuntuvat siinä määrin epämiellyttäviltä, etten halua jatkaa. Polven kanssa on hyviä ja huonoja päiviä, toisinaan olen käynyt juoksulenkeillä ja toisinaan tiedän heti aamulla noustessani, että tänään ei ole mikään liikuntapäivä. Toisinaan polvi turpoaa ja pitkien työpäivien jälkeen se tuntuu epämiellyttävältä. Joskus sitä kolottaa ikävästi. 

Olen kuntoutunut hyvin eikä leikkaus tunnu tai muistu mieleen normaalissa arjessa juuri laisinkaan, mutta on päiviä ja välillä viikkoja, kuten viime viikot jolloin polvi muljahdellut ja jumittunut tuon tuosta. Silloin muistuu mieleen se avuttomuuden tunne. Muistan ajatelleeni, että en voisi edes juosta karkuun, jos joku uhkaisi käydä kimppuuni. Toisaalta tajusin myös, ettei asioita saa pitää itsestäänselvyytenä ja asiat saivat ihan uudet mittasuhteet. Olen monesti todennut, että en onneksi ole koskaan ollut mikään urheilijaihminen, koska lajin säännöllinen harrastaminen olisi karahtanut siihen. Vaikka nykyisin voin juosta, en todellakaan voisi kuvitella siitä itselleni säännöllistä harrastusta, koska polveni ei kestä. 

Leikkauksen jälkeen en ole ollut entiseni, enkä koskaan tule olemaankaan. Aina on mahdollista, että tapahtunut voi tapahtua uudestaan ja vaikka ei tapahtuisikaan, on aina olemassa riski, että joudun vielä jossakin vaiheessa elämääni uuteen polvileikkaukseen. Lääkärin mukaan jalka voi vanhetessa alkaa rasittamaan enemmän. Tämä kaikki minun tulee tiedostaa jo tässä vaiheessa, seisomatyötä tehdessäni ja muutenkin jaloilla suurimman osan arkiviikoista ollessani: en välttämättä pysty tekemään nykyisenlaista työtä enää parinkymmenen vuoden kuluttua. On ehkä turha murehtia niin pitkän ajan päähän, mutta mahdollisiin takaiskuihin on hyvä varautua.

Polveni nykyisin, arpi on heikko, mutta erottuva.

Syy, miksi halusin tarinani jakaa, on juurikin se, että ymmärtää oman kropan merkityksen ja että sen toimintoja ei kannata pitää itsestäänselvyyksinä ja että siitä kannattaa pitää huolta, vaikka omassa tapauksessani kyseessä ei ollutkaan oman kehon laiminlyöntiä (paitsi ehkä sen alkoholin suhteen...) vaan puhtaasti geeneissä olevat tekijät sekä sattuma. Toisekseen, jos otan polvileikkaukseni puheeksi hieman vieraammassa porukassa, jossa tarinaa ei tiedetä, ihmetellään aina, että miten multa on muka polvi leikattu. Se kun liitetään niin usein urheilijoiden ongelmiin. No, ihan tavallisilta tallaajiltakin voi mennä polvilumpio sijoiltaan. Tai murtua käsi tai varvas tai jotain. 

Ja huomautukseksi haluaisin sanoa, etten ole millään tavalla niin sanotusti katkera tapahtuneesta eikä tehdä tästä isoa numeroa koskaan, koska vaikka kyseessä on elämääni muuttanut tapahtuma, ei se olennaisesti ole vaikuttanut elämänlaatuuni. Ihmisiä sairastuu vakaviin tauteihin ympäri maailmaa kellon ympäri joka päivä ja tiedän olevani onnekas, että omaalle kohdalleni on osunut vain rikkinäinen polvi, atopia ja astma. 

Onko teillä kokemuksia rikkinäisistä ruuminosista, murtuneista luista ja niin edelleen? Tarinoita saa jakaa! :)

Tavoitteena parempi olo

Olen aina ollut tosi mukavuudenhaluinen ja hieman laiska. Ihan aina olen valinnut mieluummin kotisohvan ja leffan katsomisen, kuin esimerkiksille salille lähtemisen. Koen sen olevan jokseenkin osa oma persoonaanikin, mutta pääsääntöisesti olen yksinkertaisesti mukavuudenhaluinen ja laiska tekemään (oikeastaan mitä tahansa asioita, ellei ole ihan pakko) asioita. Nämä piirteet ovat hyvin pitkälle edesauttaneet sitä, etten koe liikuntaa, varsinkaan urheilua tärkeänä asiana omassa elämässäni. Toki juonteet tulevat jo lapsuudesta, sillä perheessäni ei ole koskaan huudettu urheilullisuuden ja liikunnallisuuden nimeen, eikä itselläni ole missään vaiheessa käynyt mielessä jonkun urheiluharrastuksen aloittaminen.

Kaikki sama pätee syömiseen. Joskin lapsena meillä oli aika tarkat ruokasäännöt ja kotona syötiin hyvin paljon sellaista ruokaa, mikä tänä päivänä katsotaan erittäin trendikkääksi ja terveelliseksi, mutta itselleni ei maistunut kvinoa silloin eikä erityisemmin nytkään. Olen melkoinen kulinaristi ja useimmiten maku ja ulkonäkö merkitsevät enemmän kuin ravintoarvot. Ehkä tämä ominaisuus juontaa jokseenkin osakseen ammatistani, jossa nimenomaan nuo kaksi ensimmäistä ruuan ominaisuutta ovat tärkeämmässä asemassa ainakin valtaosassa ravintola-alaa. Tosin ravintoarvojen merkitystä ei pidä tietenkään vähätellä ja ne kuuluu tietää sekä olla hallussa silloinkin, kun niiden perään ei kyseltäisikään.

Olen järkyttävä herkkusuu ja nimenomaan kaikki makea on heikko kohtani. Itse en koe herkuttelua huonona asiana ruokavaliossa, koska omasta mielestäni tilaa pitää jättää myös ns. sielunruualle. Ainakaan itse en usko siihen, että jonkinnäköinen terveyspirtelö ihan oikeasti voisi korvata sen nautinnon, mitä suklaasta saa. (Toki ja ilmeisesti poikkeuksia löytyy.)

kuva kuva kuva

Olipahan pitkä pohjustus varsinaiselle aiheelle, eli siihen, mihin otsikkokin viittaa: haluan paremman olon. Viime kuukausien ajan olen entistä enemmän alkanut kiinnittää huomiota fyysiseen ja henkiseen olooni, eikä kummassakaan ole ollut hirveästi kehumista. Henkinen puoli kärsi kovaa takaiskua parin viime kuukauden työstressistä, mutta alkaa viimein palautua ja tunnen oloni siltä puolelta paljon virkeämmäksi ja paremmaksi. Siitä syystä otan asiakseni vasta nyt sen toisen puolen, eli fyysisen olon. 

Minulla ei ole minkäänlaista ideaa siitä, mikä on paras tapa, liikunta ja ruokavalio itselleni, koska tähän asti olen yksinkertaisesti skipannut koko kysymyksen ohi ja mennyt mielihalujen mukaan. Omasta mielestäni mielihalujen ja -tekojen toteuttaminen (ainakin satunnaisesti) on nimenomaan yksikön henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, muttei välttämättä sovi toteutettavaksi jokapäiväisessä elämässä. Siihen pisteeseen minä olen nyt tullut. Jotain on muutettava, että saan kokonaisuuden paremmalle mallille ja yhtenäisemmäksi. Minun on astuttava ulos mukavuusalueilta ja kokeiltava rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja, varmasti sellaisiakin, jotka eivät ensimmäisenä kävisi edes mielessä.

kuva kuva kuva kuva kuva kuva

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Ensinnäkin se itselleni ehkä yksinkertaisin ja helpoin asia eli liikunnan lisääminen. Pari viime kuukatta on mennyt pohjamudissa ja salilla käyminen on jäänyt kokonaan. Siihen aion taas panostaa, koska oikeasti tykkään siitä ja muutamia lehtiartikkeleita lukeneena saanut taas lisäintoa erilaisten liikesarjojen tekemiseen. Tarkoituksena on myöskin aloittaa lenkkeily (toki koiran kanssa tulee jo lenkkeiltyä) ja juoksu, heti kun kunto siihen yltää.

Sitten se ruokavalio. Minulla on tässä vielä pari viikkoa vapaata ennen kuin työt alkavat ja sinä aikana on tarkoitus tosiaan laittaa ruokavalio kuntoon ja ehtiä vähän rutinoitua siihen. Olen jokseenkin onnistunut ylläpitämään säännöllistä ruokarytmiä näinä hektisinä viime kuukausina ja huomannut yllättävän seikan: minulla on usein nälkä. Eli nälkä ehtii yleensä alkaa painamaan ennen seuraavaa ateriaa, mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi osata syödä vielä enemmän. Ongelmani on aina, tai varsinkin aikuisiällä, ollut hyvin epäsäännöllinen ruokarytmi ja vääränlaiset raaka-aineet ja määrät. Huonolaatuisia hiilihydraatteja (eli sokereita), liikaa rasvaa, liian vähän proteiinia ja niin edelleen. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole mennä liikaa ravintoarvojen kyttäämiseen, sillä siitä olen kuullut vain huonoa kokemusta. Maalaisjärjellä ja itsekurilla pääsee pitkälle.

Minkälaisia tavoitteita minulla sitten on? Niitä on itseasiassa todella ja monta ja ihan jokaisesta näkökulmasta. Voisin eritellä ne ihan omiksi alueikseen:

Ulkonäkö: painoni on pysynyt suhteellisen vakiona pari vuotta, mutta haluan pudottaa vähän pois. 5-6 kiloa tuntuu itsestäni sopivalta määrältä olematta liian radikaali muutos. En omista vaakaa eikä minulla ole pakkomiellettä painostani ja olen ihan sinut sen kanssa, mutta pieni vähennys ei tee haittaa ollenkaan. Lisäksi haluan kutistua ainakin pari senttiä ihan kauttaaltaan jokaisesta mahdollisesta paikasta.

Ihoni on tämän talven ollut hirveässä kunnossa ja oletan, että ruokavaliomuutoksilla sekä liikunnan lisäämisellä on positiivisia vaikutuksia tähän. Olemuksestani huokuu muutenkin ainakin omasta mielestäni jonkinsortin epätasapaino ja väsymys, joten haluan siihen terveempää hehkua ja hymyä.

Liikunta: haluan parantaa kuntoani ja löytää sen ns. liikunnan ilon ja miksei jonkun uuden lajinkin.

Ruokavalio: oppia nauttimaan uusista raaka-aineista ja löytää terveellisempiä valintoja ja nautintoja nykyisten rinnalle. Löytää itselleen sopivimmat tuotteet ja löytää keinoja hyödyntää jo ruokavaliossani olevia aineita uusilla tavoilla. Varsinkin välipalojen suhteen menen usein siitä mistä aita on matalin ja pitäisi oppia panostamaan ihan jokaiseen suupalaan, jonka päivän mittaan syö eikä vähätellä niiden tärkeyttä.

kuva kuva kuva kuva

Sellaisia asioita, kovin pitkä kirjoitus, toivottavasti jaksoitte lukea! Onko siellä joku samojen asioiden äärellä? Tai onko jollakin jakaa hyviä vinkkeä ja ehdotuksia? Ja kiinnostaisiko esimerkiksi kuukauden päästä kuulla fiiliksiä ja tuloksia, miten homma on edennyt? Tiedän kirjoittaneeni näitä juttuja joskus aiemminkin, mutta tällä hetkellä itselläni on sellainen nyt tai ei koskaan -fiilis, eli tässä on nimenomaan pakko onnistua nyt. Vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

PS. sori aika kliseisistä inspiraatiokuvista, jotka eivät sinällään liity omiin tavoitteisiini, mutta oli pakko tunkea mukaan jotain että ulkoasu näyttäisi pikkaisen lukuystävällisemmältä :)