Ilta joka muutti elämäni

Otsikko kuulostaa dramaattiselta - mutta on täyttä totta. Ajattelin hieman valottaa asiaa, joka on kyllä tuttu kaikista vanhimmille seuraajilleni, sillä asia oli ajankohtainen reilut kolme vuotta sitten, kun minulla oli vielä pystyssä vanha blogini. Muutoin en ole täällä maininnut asiasta kuin sivulauseissa enkä ole kokenutkaan tarpeelliseksi muistuttaa asiasta jatkuvasti - en itseäni kuin ketään muutakaan. Se, miksi päätin aiheesta nyt kuitenkin kirjoittaa, on se peruuttamaton fakta, että tuolloin elämäni muuttui lähtemättömästi, vaikka ei loppujen lopuksi kovin isosti eikä dramaattisesti. Juttu on myös ajankohtainen, sillä viime aikoina asia on vaivannut minua enemmän kuin viimeiseen vuoteen yhteensä.

Aihe on tietenkin oma kroppani ja tarkemmin määriteltynä oikean jalan polveni. Oli maaliskuun loppu ja juhlittiin kaverin synttäreitä silloisessa vakkaribaarissamme. Meillä oli hauskaa, tanssittiin ja juotiin shotteja. Kävin vaihtamassa korkeakorkoiset nilkkurit tennareihin, että voin tanssia paremmin. Ja ihan pari hetkeä sen jälkeen se tapahtui. Polveni muljahti. Kipu oli ihan jotain ennenkokematonta ja jälkikäteen on täytynyt muistutella itseäni, että olin kuitenkin alkoholia nauttinut, eli selvinpäin kipu olisi varmasti ollut vielä kauheampi. Polvi muljahti uudestaan. Tuntui, kuin jotain olisi kääntynyt ympäriämpäri jalkani sisässä. En pystynyt kävelemään. Iltani loppui siihen, poke kantoi minut baarista ulos taksiin ja taksi vei kotiin. Uskottelin itselleni, ettei mitään sen kamalampaa sattunut ja että aamulla tilanne olisi toinen, vaikka ryömin itkien hissiin. Kinkkaaminen pienimuotoisen humalatilan ja todella kivuliaan jalan kanssa ei nimittäin oikein onnistunut.

Aamulla pari tuntia nukuttuani herätin seinän takana nukkuvan kämppikseni, koska en päässyt omin avuin sängystä ylös. Totesin, että tästä ei tule mitään ja soitin itselleni ambulanssin, sillä voimani ei yksinkertaisesti olisi riittäneet itseni raahaamiseen alas taksille. Se päivä menikin sitten sairaalassa tarinaani selitellen ties kuinka monelle ihmiselle, röntgenissä ja odotellessa. Sain polvituen ja kipulääkkeitä, sekä leikkausajan reilun viikon päähän. Leikkauksesta seurasi kuukauden sairasloma ja monella tapaa jalan käyttämisen uudelleen opettelu. Esimerkiksi autoon sulloutuminen oli todella vaikeaa, sillä alkuun jalan koukistaminen oli todella hankalaa. Lisäksi mulla oli jokin alitajuntainen pelko siitä, että tikit revähtävät auki.

Polveni leikkauspäivän illalla. Tikkien ollessa siinä oli totta kai side päällä koko ajan, kuva on otettu ennen puhdistussessiota.

Mulla on hieman yliliikkuvat nivelet, ja lääkärin mukaan polvilumpio olisi voinut koska tahansa kääntyä ympäri, niin kuin se tuona iltana teki. Se, mitä leikattiin oli luunpaloja, jotka lumpio oli kääntyillessään repinyt irti. Minulla on polvessa noin kymmenen sentin mittainen leikkaushaava eikä polveni ole samannäköinen kuin vasen. Nämä kosmeettiset seikat ovat kuitenkin se pienin haitta.

Pyöräilemään pystyin jo reilun kuukauden päästä leikkauksesta, mutta juokseminen ei tuntunut vakaalta vielä puoli vuottakaan leikkauksen jälkeen ja tarkemmin ajateltuna siinä taisi mennä reilu vuosi, ennen kuin edes uskalsin ottaa kunnon juoksuaskelia. Tietynlaiset liikeradat eivät onnistu tänä päivänäkään, tai jos onnistuvat, ne tuntuvat siinä määrin epämiellyttäviltä, etten halua jatkaa. Polven kanssa on hyviä ja huonoja päiviä, toisinaan olen käynyt juoksulenkeillä ja toisinaan tiedän heti aamulla noustessani, että tänään ei ole mikään liikuntapäivä. Toisinaan polvi turpoaa ja pitkien työpäivien jälkeen se tuntuu epämiellyttävältä. Joskus sitä kolottaa ikävästi. 

Olen kuntoutunut hyvin eikä leikkaus tunnu tai muistu mieleen normaalissa arjessa juuri laisinkaan, mutta on päiviä ja välillä viikkoja, kuten viime viikot jolloin polvi muljahdellut ja jumittunut tuon tuosta. Silloin muistuu mieleen se avuttomuuden tunne. Muistan ajatelleeni, että en voisi edes juosta karkuun, jos joku uhkaisi käydä kimppuuni. Toisaalta tajusin myös, ettei asioita saa pitää itsestäänselvyytenä ja asiat saivat ihan uudet mittasuhteet. Olen monesti todennut, että en onneksi ole koskaan ollut mikään urheilijaihminen, koska lajin säännöllinen harrastaminen olisi karahtanut siihen. Vaikka nykyisin voin juosta, en todellakaan voisi kuvitella siitä itselleni säännöllistä harrastusta, koska polveni ei kestä. 

Leikkauksen jälkeen en ole ollut entiseni, enkä koskaan tule olemaankaan. Aina on mahdollista, että tapahtunut voi tapahtua uudestaan ja vaikka ei tapahtuisikaan, on aina olemassa riski, että joudun vielä jossakin vaiheessa elämääni uuteen polvileikkaukseen. Lääkärin mukaan jalka voi vanhetessa alkaa rasittamaan enemmän. Tämä kaikki minun tulee tiedostaa jo tässä vaiheessa, seisomatyötä tehdessäni ja muutenkin jaloilla suurimman osan arkiviikoista ollessani: en välttämättä pysty tekemään nykyisenlaista työtä enää parinkymmenen vuoden kuluttua. On ehkä turha murehtia niin pitkän ajan päähän, mutta mahdollisiin takaiskuihin on hyvä varautua.

Polveni nykyisin, arpi on heikko, mutta erottuva.

Syy, miksi halusin tarinani jakaa, on juurikin se, että ymmärtää oman kropan merkityksen ja että sen toimintoja ei kannata pitää itsestäänselvyyksinä ja että siitä kannattaa pitää huolta, vaikka omassa tapauksessani kyseessä ei ollutkaan oman kehon laiminlyöntiä (paitsi ehkä sen alkoholin suhteen...) vaan puhtaasti geeneissä olevat tekijät sekä sattuma. Toisekseen, jos otan polvileikkaukseni puheeksi hieman vieraammassa porukassa, jossa tarinaa ei tiedetä, ihmetellään aina, että miten multa on muka polvi leikattu. Se kun liitetään niin usein urheilijoiden ongelmiin. No, ihan tavallisilta tallaajiltakin voi mennä polvilumpio sijoiltaan. Tai murtua käsi tai varvas tai jotain. 

Ja huomautukseksi haluaisin sanoa, etten ole millään tavalla niin sanotusti katkera tapahtuneesta eikä tehdä tästä isoa numeroa koskaan, koska vaikka kyseessä on elämääni muuttanut tapahtuma, ei se olennaisesti ole vaikuttanut elämänlaatuuni. Ihmisiä sairastuu vakaviin tauteihin ympäri maailmaa kellon ympäri joka päivä ja tiedän olevani onnekas, että omaalle kohdalleni on osunut vain rikkinäinen polvi, atopia ja astma. 

Onko teillä kokemuksia rikkinäisistä ruuminosista, murtuneista luista ja niin edelleen? Tarinoita saa jakaa! :)