Olen itse asiassa jo monena iltana avannut tämän tekstikentän ja alkanut kirjoittaa, mutta pyyhkinyt tekstin kerta toisensa jälkeen pois. Ajatuksia on paljon (liikaa) mutta ne eivät tule ulos haluamallani tavalla. Saan itseni kuulostamaan lähinnä katkeralta ja väsyneeltä valittajalta, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Sen väsyneen lisäksi. Tuntuu lähinnä mahdottomalta muodostaa sanoja viime aikoina päässäni pyörineistä asioista ja ajatuksista, koska lähtökohtaisesti minulla on kaikki hyvin. Oikeastaan enemmän kuin hyvin. Tunnen äärimmäistä kiitollisuutta kaikesta siitä mitä minulla on, mutta en ole jaksanut huomioida sitä kaikkea sen ansaitsemalla tavalla. Harmittaa, etten ole jaksanut panostaa itseeni, en ihmis- enkä parisuhteeseeni, kotiini tai tähän blogiin läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. En ole vain jaksanut. Saako ihminen olla väsynyt ja ajoittain jopa välinpitämätön ilman mitään sen kummempaa syytä?
Siinä lienee kai se polttavin kysymys. Koska omassa mielessäni olen koko ajan ollut sitä mieltä, etten oikeastaan saisi. Olen tehnyt hullun määrän töitä ja joutunut stressaamaan muista asioista sen ohella ja tekemään asioita tietynlaisella epätarkkuudella - mutta onko se loppujen lopuksi riittävän hyvä syy?
En tiedä. Ongelmana lienee jälleen kerran se, että vaadin itseltäni hieman liikaa. Minäkin olen vain ihminen ja niin paljon kuin haluaisinkin, en vain repeä jokaiseen suuntaan. Vaikka koen sen tekevän minusta heikomman ja arvottomamman, ei asianlaita todellisuudessa niin ole.
En tiedä, kuinka paljon saan paljastaa ja kertoa täällä, mutta koska sillä tuskin on tässä vaiheessa enää suurta merkitystä, voinen sanoa, että seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan viimeiset nykyisessä työpaikassani. Koska en koe olevani henkisesti täysin tasapainossa nyt ja ajatukseni ovat illan pimeinä tunteina olleet toisinaan aika epätoivoisia ja aamuisin jäisin mieluiten vaan sänkyyn makaamaan yksinkertaisesti siitä syystä, että väsyttää niin paljon, tulevat ne olemaan varmasti melko raskaat (myöskin sen takia että mulla on ihan ennätysmäärä tunteja kyseisen viikon aikana...). Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vielä täysi mysteeri itsellenikin, mutta sen sijaan että se stressaisi ja kauhistuttaisi, tuntuu ajatus siitä äärimmäisen vapauttavalta ja helpottavalta. Ainakin kuukauden päivät aion olla vapaa menemään ja tulemaan miten haluan - jatko selviää myöhemmin.
Ennen kaikkea viime aikoina on siis tuntunut, että olen enemmän tai vähemmän hukassa. Tiedän sen hyvin pitkälti johtuvan siitä, että olen elänyt täysin omaa elämänohjettani vastaan ja antanut muiden ihmisten ja töiden määrätä elämästäni, mutta toisaalta en tiedä voisinko hyvällä omatunnolla katsoa peiliin, jos en olisi niin tehnyt. Elämä on täynnä valintoja ja vaikka niiden tekeminen hetkessä saattaakin tuntua helpolta, voi todellisuus lopulta olla toinen. Yhtäkään omaa valintaani en kadu, sillä loppujen lopuksi ne valinnat kasvattavat ihmisenä ja tekevät meistä enemmän sitä ihmistä, joka on tarkoitettukin.
Ja loppujen lopuksi, onko hukassa oleminen edes niin negatiivinen asia, kuin miltä se saadaan kuulostamaan? Joskus täytyy olla hieman hukassa tai jopa eksyä, että löytää takaisin niiden asioiden pariin, jotka oikeasti ovat tärkeitä. Oma suuntani on vielä hieman hakoteillä, mutta tiedän sen olevan sinne suuntaan, missä aurinko paistaa ja ihmiset, etenkin minä, hymyilen. Uuden askeleen ottaminen elämässä tarkoittaa aina sitä, että on lähdettävä paikasta, jossa nyt seisoo, mutta se ei ole minusta pelottavaa. Itsensä tunteminen tyhmäksi, tylsäksi ja huonoksi sen sijaan on. Etenkin, koska sisimmässäni tiedän, etten ole niistä yhtäkään.
