Viime aikoina ajatuksissa on pyörinyt hirveästi ajatuksia siitä, millainen ihminen olen, millainen haluan olla ja millainen en. Ehkä siksi, että vaikka kaikki menee suhteellisen hyvin eikä missään ole mitään erikoista valittamista, olen jotenkin onnistunut kyhäämään ympärilleni sellaisen negatiivisen auran. Tuntuu, että monessa tilanteessa tulee tahattomasti vähän sellainen negatiivinen vastaus tai onnistuu antamaan sellaiset vibat, mikä ärsyttää, koska olen perusluonteeltani ainakin omasta mielestäni positiivinen ja optimistinen. Viime aikoina olen ollut lähinnä rationaalinen realisti ja kun sen sekoittaa tohon mun perinteisempään fiilikseen, syntyy päässä vain aivan järjetön sekamelska. Ajatuksia, toiveita ja haaveita, jotka sitten itse lyttään saman tien niillä rationaalisilla perusteluilla. Ei sillä, että se olisi huono asia, koska aina silloin tällöin tulee tarpeeseen tempaista itsensä takaisin maanpinnalle, mutta olen kyllästynyt tuohon epävireiseen sekamelskaan ajatuksissani.
Suurin osa kaikista ajatuksista ja fiiliksistä on sellaisia, että loppujen lopuksi en halua sanoa niitä. En halua kertoa niistä, vaikka puhuminen auttaisi. Totta kai se tekee kaikesta vaikeampaa ja jatkuva kieltäminen käy työlääksi - totta kai se kasvattaa sellaista näkymätöntä pahan olon pilveä, joka jossain vaiheessa räsähtää alas sellaisena myrskynä, että oksat pois. Ja pahintahan tässä on, että mä tiedän, mikä sen kyseisen tapahtumaketjun tulee laukaisemaan, mutta samalla jotenkin tietoisesti kerään kaikkea siihen hetkeen. Se hetki tulee olemaan se, kun minun ja koirani yhteinen taival tulee päätökseensä, eli kun joko joudun viemään koiran piikille, tai kun se kuolee. Tiedän, että se aiheuttaa sellaisen myrskyn myös muiden asioiden kohdalla - jo siinä, miten näen ja koen itseni sen jälkeen, mutta en osaa tai tiedä, mitä voin tässä vaiheessa tehdä. En voi surra etukäteen. Ja kuitenkin tiedän, että se hetki on suht lähellä, mikä tavallaan lisää ikävää oloa ja ahdistusta.
Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Ja ehkä se, että tiedostan syyt ja seuraukset omiin fiiliksiini, jotka toisinaan heijastuvat myös käyttäytymiseeni ja siihen, miten olen, riittää. Olen aina ollut sitä mieltä, että itseään ei pidä eikä tarvitse selitellä kenellekään - ihmettelyn sijaan voi kysyä suoraan, jos on valmis kuulemaan vastauksen. En ole v-mäinen akka tahallani ja varmaan suurin osuus siitä on ihan vaan oman pääni sisällä. Tuntuu kuitenkin hyvältä sanoa tietyllä tapaa pelkäävänsä, varsinkin kun se pelko on asia, minkä olen rationaalisesti sulkenut pois hokemalla mielessäni, että kyllä minä selviän. Selviämisessä on monesti kyse siitä, että ajattelee järjellä eikä tunteella, mutta koska itse olen ennen kaikkea tunteellinen ihminen, niin ehkä mun pitäisi kuitenkin lähestyä tulevaa niin, vaikka se onkin jokseenkin hankalampi tie. Kaikkein vähiten haluan, että hukutan itseni omaan suruun ja totuttelen uuteen elämäntilanteeseen henkilönä, kuka en ole.
Tässä hetkessä kuitenkin kaikki hyvin - vaikka heräsinkin aamuun valmiiksi vähän kiukkuisena, tuntemattomasta syystä. Aistin pientä turhautumista, mutta muuten olo on suht leppoisa, myös Jedillä, kuka makoilee takapihalla tyytyväisen oloisena. Näyttää tosin siltä, että kohta saattaa sataa. Sade ei haittaa, olen jo hyväksynyt sentään sen, että varsinainen kesä meni jo, ja nyt on edessä kaikkea muuta. Mitä kaikkea - saa nähdä, mutta ajattelin ottaa sen kaiken vastaan sellaisena kuin se vastaan tulee, pelätäkin ehkä vähän, mutta sanontahan kuuluu, että kun toinen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Se, että seison yhden oven oviaukossa vain odottamassa, ei johda mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti