EI ulkonäköpaineille

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen ehtinyt jo elää ne itsekriittisimmät vuodet alta pois ja vielä suurimmaksi osaksi ilman mitään sosiaalista mediaa. Suhteeni omaan vartalooni on tosin aina ollut suhteellisen hyvä, joskin huonoja kausiakin on mahtunut näihin ikävuosiinkin. Olen aina ollut niin sanotusti vähän isokokoinen, mikä ei näin aikuisiällä ole näkynyt mitenkään (patsi muutamalla ylipainokilolla, joita löytyy virallisten taulokoiden mukaan laskuja tehdessä) mutta nuorempana jouduin siirtymään aikuisten vaatemalleihin aiemmin, koska olin liian iso lasten ja nuorten vaatteisiin. Siitäkin pääsin kyllä yli.

Nykyisin, sanotaan viimeisen kahden vuoden aikana, olen kiinnittänyt entistä vähemmän siihen, miltä näytän. Nimenomaan siinä negatiivisessa mielessä - en jaksa purnata peilin edessä jenkkakahvojani tai piilotella kesähelteillä (ei tosin ole ollut ajankohtainen viime kesinä hahah) jalkojani pitkien lahkeiden tai helmojen alle, vaikka sitä kuuluisaa selluliittiä löytyykin. Tunnistan heti aamusta huonot kroppapäivät (jotka ovat hyvin synkassa kuukautiskierron kanssa) ja valitsen päälleni jotain mukavaa, enkä niinkään mieti, onko se kovin imarteleva vaihtoehto.
Myös työ on tuonut mukanaan omat vaikutteensa, monesti en välitä minkänäköisenä lähden töihin, koska töissä vaihdan työvaatteet, hiukseni ovat tiukasti kiinni ja keittiössä monta tuntia töitä tehdessäni en tuoksu ainakaan ruusuilta. Koen, että työminälläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka minä olen ihmisenä ja miten ilmaisen itseäni ulkonäöllisesti vaikkapa omalla vaatetyylillä, koska millään näillä tekijöillä ei ole työn ja työn tuloksen kannalta merkitystä. Ajattelumalli on lipuut myös vapaa-ajalle ja huomaan olevani vähemmän ennakkoluuloinen muita ihmisiä kohtaan enkä kiinnitä muidenkaan ulkonäköön kovinkaan paljon huomiota.

 

Se, että mulla on huono iho, silmälasien käyttö ja vaikkapa hankala hiuslaatu ovat koko elämäni ajan taanneet sen, että olen kiinnittänyt näihin ns. epäkohtiin huomattavasti enemmän huomiota kuin vaikka painooni. Painosta en ole oikeastaan stressannut ikinä - luotan omaan arviointikykyyni huomattavasti enemmän, siihen, miltä mielestäni näytän ja miten vaatteet päälleni istuvat. En muista milloin viimeksi olen käynyt vaa'alla, mutta arvioisin, että viimeisien viiden vuoden aikana painoni on heitellyt suuntaan ja toiseen korkeintaan nelisen kiloa. 

Huono iho on myös vaikuttanut isosti siihen, etten jaksa enää samalla tavalla tälläytyä tai peitellä totuutta, sillä vaikka iho toisinaan luonnontilassa kurjalta näyttääkin, on sen kanssa parempi olla, kun sitä ei ole peitetty paksulla meikkikerroksella. Sama pätee myös hiuspidennyksiin, ja vaikka toisinaan kaipaankin niiden mukana tullutta "turvaa" ja itseluottamusta, olen melko onnistuneesti päässyt siitä tunteesta eroon ja koska elämä ilman niitä on huomattavasti helpompaa, olen päättänyt olla ilman. Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että käyttää valtavan määrän aikaa ja rahaa ulkoisiin tekijöihin, jotka joka tapauksessa kuihtuvat vähitellen vuosikymmenten saatossa. En millään tavalla väheksy tai kritisoi sitä, että joku haluaa näyttää hyvältä, koska lähtökohtaisesti teen monet päätökset itsekin siltä kannalta, että näyttäisin mahdollisimman kivalta (vaikkapa kuvien valitseminen blogipostakseen). Mutta se hinta, jonka hyvältä näyttämisestä ja siihen tähtäämisestä maksamme, on toisinaan turhan kova.

Miten ihanaa olisi, jos voisimme kaikki olla tyytyväisiä itseemme sellaisina kuin olemme. Ja toisiimme. Ettei olisi tarvetta kritisoida ja verrata. En tiedä, onko sellainen edes mahdollista nykymaailmassa, mutta ei siihen pyrkiminenkään haittaa tee. Ollaan itsellemme ja toisillemme armollisempia eikä anneta ulkonäköpaineille ylivoimaa, eikö?