Viime aikoina aina, kun olen avannut tämän tekstikentän, tuntuu, ettei mulla olekaan mitään sanottavaa. Ei mitään kerrottavaa. Elämäni on tällä hetkellä niin tylsän tasaista, että tuntuu käytännössä naurettavalta alkaa jaarittelemaan siitä mitään. Mutta oikeastihan tuo ajattelumalli on kriittisemmän blogi-minän, sillä joo, okei, elämä on todella tasaista tällä hetkellä, mutten silti koe sitä millään tavalla pitkästyttäväksi tai huonoksi. Vähän kaikki tuntuu pyörivän enemmän tai vähemän työelämän ympärillä, mikä on tarkemmin ajateltuna aika ymmärrettävää, kun seuraavan neljän viikon aikana on töitä reilu 180 tuntia. Ja tästä olen kaikesta huolimatta äärimmäisen tyytyväinen ja kiitollinen.
Mulla on fiilis, että viime aikoina olen jotenkin todella huonosti osannut tuoda julki ja ilahtua niistä elämän pienistä tärkeistä asioista, jotka loppujen lopuksi luovat merkityksen päivillemme. Niitä asioita ja hetkiä haluan pystyä tuomaan enemmän esille jatkossa täällä blogissa - onhan tämä blogi alunperin perustettu oodina niille. Kai sitä jotenkin alitajuntaisesti luo itselleen paineita ympäristön vaikutuksesta, että pitäisi olla enemmän ja parempi ja kaikissa toimissaan tuomaan sen näkyvästi esille. Mutta kun ei. Pitäsi olla enemmän minä ja tehdä asiat omalla tavalla. Ja niin minä aion ollakin. Minun tieni on oikea, vaikka se poikkeisikin valtavasti jonkun toisen omasta. Vaikka kaikki tiet veisi Roomaan, niin kukaan ei sano, että täytyy menä samaa reittiä - tai edes perille saakka. It's all about the journey, not the destination.
Helpompi sanoa, kuin toteuttaa käytännössä, mutta mä tunnen luissa ja ytimissä, että eräs aikakausi elämässäni on tullut päätökseen. Ja tavallaan tiedän mikä, mutta en osaa selittää, koska se ei ole millään tavalla konkreettinen. Ja tiedän, että jatkossa minun on helpompi nauraa suoraan sydämestä ja nähdä nekin jutut, jotka eivät toistaiseksi ole minulle auenneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti