Omatunnon virheraportteja

Meillä jokaisella on varmasti lähipiirissä, tai ainakin tuttavapiirissä se yksi henkilö, jolla on aina sata ja yksi rautaa tulessa, aina menossa, mutta silti aikaa ja energiaa uusiin projekteihin tuntuu löytyvän lähes yliluonnollisella tavalla, tiedättehän? Ja sitten tulee vähän huono omatunto ja tuskainen olo, kun miettii, mitä itse on saanut aikaiseksi. Siis niiden pakollisten velvollisuuksien lisäksi. Ainakin oma lista täyttyy aika pitkälti pelkästä Netflixistä, joten en luonnollisestikaan ole tämä sähköjänis kenellekään omassa tuttavapiirissäni.

Pitäisikö sitten saada aikaseksi enemmän? Käydä tapahtumissa, jumpata ja maalata, vääntää käsitöitä ja seurata jokaista tv:ssä pyörivää kotimaista kilpailu- ja tosi-tv-sarjaa, osallistua jonkin järjestön tai ryhmän toimintaan aktiivisesti ja vielä vasemmalla kädellä kirjoittaa jotain opintoihin liittyvää. Anteeksi mutta mistä näitä ihmisiä löytyy?! Koska tiedän varmuudella, että juuri kuvailemani ihmistyyppi ei suinkaan ole mikään myytti, vaan näitä löytyy, ja vielä yllättävän paljon. Mä teen töitä keskiarvollisesti noin sata tuntia kolmeen viikkoon ja tuntuu, etten sen lisäksi jaksa, ehdi enkä loppujen lopuksi ole edes erityisen kiinnostunut tekemään mitään luovaa, pitkäjänteistä tai muuten vain aivoja rassaavaa. Sitten kun tätä miettii, niin kyllähän siinä pakostikin tulee vähän huono omatunto. 

En kuitenkaan loppujen lopuksi usko, että sitä huonoa omaatuntoa pitäisi potea. Voihan olla, että heitän jonkin prosentin omaa potentiaaliani hetteikköön valitsemalla sen ns. helpoimman vaihtoehdon, eli tekemättömyyden ja tietynlaisen laiskottelun, mutta toisaalta koen, että oma luovuuteni ja se sellainen haluan pelastaa maailman -minä on niin herkkää ja haavoittuvaista, etten saa yhdistettyä sitä normaaliin arkeen, vaikka ehkä haluaisinkin. En koe arkeani erityisen kuormittavaksi, mutta mun on hyvin vaikea päästä alkuun. Mä olen vissiin vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, joten jos aloitan jotain, niin mun on saatava vietyä se loppuun kerralla. Tästä syystä esimerkiksi maalausharrastus on liki mahdoton, vaikka tiedän minulla olevan kykyjä siihen - en vaan kykene irrottautumaan siihen vuorotyön ja muun elämänrytmin seasta.

Jonkin korvaan tämä saattaa kuulostaa pöljältä, varsinkin niiden, keillä on aina monta rautaa tulessa, projekteja vireillä jatkuvasti ja aina silmät ja korvat auki inspiraatiolle. Kyllä minäkin haluaisin olla sellainen tehotyttö, koska monella tapaa ihailen sellaista, mutta kun en vaan ole. Pitäisi mun sitten potea huonoa omatuntoa asioista ja tavasta elää, johon en varsinkaan tällä hetkellä vaan kykene? Tiedän ettei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa elää ja monesti sitä on vähän turhan ankara itselleen. Se, että jonkun toisen elämän rytmi on rikkaampi kuin omani, ei tee minusta huonompaa. Mun mielestä tärkeintä on, että osaa itse kuunnella itseään ja ottaa niin sanotusti aikalisä silloin, kun tuntuu ettei jaksa keskittyä mihinkään ylimääräiseen ja sitten taas tehdä, mennä ja kokea silloin, kun on valmis antamaan itsestään muillekin ja valmis vastaanottamaan uutta. 

takki Second hand (Seppälä) / paita Gina Tricot / farkut Only / kengät Adidas / laukku Gina Tricot  / huivi poikaystävän

Että mieluummin hitaasti ja varmasti, kuin huolimattomasti vasemmalla kädellä silmät kiinni, vai mitä? Tai siis sopii ainakin meikäläiseen, en väitä että kukaan muu niin toimisi. Halusin vaan kirjoittaa tämän tekstin muistutukseksi itselleni, ja kenties siinä samalla jollekin toisellekin kohtalotoverille, että on ihan turha potea huonoa omatuntoa asioista, joille ei lähtökohtaisesti voi mitään. Tai siis, että mielestäni on turha yrittää ja olla jotain muuta, kuin mitä todellisuudessa on ja haluaa. Se oma lista oman vapaa-ajan aktiviteeteista yksipuolisuudessaan ja lyhykäisyydessään voi jonkun toisen silmään näyttää säälittävältä ja laiskalta, mutta se sopii just mulle, just nyt. Joten omatunto voi vastaisuudessa pitää vähän pienempää ääntä ja olla antamatta virheraportteja.