Elämää masennuksen kanssa

Mä olen hyvin pitkään ja hartaasti miettinyt, kirjoitanko tätä postausta ikinä. En siksi, että hävettäisi tai tuntuisi jotenkin kiusalliselta, vaan lähinnä siksi, koska se sivuaa hyvin pitkälti sitä osaa elämästäni, jota en julkisesti jaa ja huuteli ympäri kyliä. Ja onhan tämä aika hemmetin henkilökohtainen aihe noin muutenkin, yksi henkilökohtaisemmista mitä olen ikinä kirjoittanut. Ja lähinnä siksi, että vaikka kyseessä on omakohtainen kokemus, minä en kuitenkaan ole se, kuka on masentunut. Vaan poikaystäväni.

En kuitenkaan halua käsitellä asiaa poikaystäväni näkökulmasta, oireista tai muusta sen enempää, koska se on hänen oma asiansa. Haluan kertoa oman näkökulmani siitä, millaista on olla ja elää masentuneen kanssa. Sen voi tiivistää hyvin lyhyesti: ei helppoa. Haluan kuitenkin muistuttaa, että jokainen ihminen on oma persoonansa ja niin ollen myös masennuksen kaltaiset sairaudet voivat ilmetä eri ihmisissä hiukan eri tavoilla, joten minun arkeni masentuneen kanssa voi hyvinkin erota jonkun toisen vastaavasta.

Masennus on ollut jollakin tasolla koko ajan läsnä kohta nelivuotisessa parisuhteessamme. Se on muuttanut muotoaan ja ollut toisinaan vähemmän ja toisinaan enemmän läsnä. Olennaisinta tässä lienee kuitenkin se, että mä olen alusta asti tiennyt, mihin ryhdyn ja kenen kanssa. Toisin sanoen tiesin alusta asti, että poikaystäväni henkinen tasapaino ei ole ehkä täysin kohdillaan, mutta se ei tuntunut millään tavalla olennaiselta asialta tai esteeltä.

Meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä. Tosin oman vuorotyöni ja toisinaan hyvinkin pitkien vuorojen takia multa jää moni päivä "näkemättä". Hyvinä päivinä tehdään asioita yhdessä, keskustellaan paljon ja poikaystävä oma-aloitteisesti kertoo hyvin paljon omia näkemyksiään ja jopa innostuu asioista. Huonoina päivinä kunnollisen kontaktin saaminen on vaikeaa ja toinen on lähinnä omissa oloissaan. Tällaiset päivät ovat hyvin raskaita, koska joudun tekemään käytännössä kaiken itse ja vaikkapa suunnitelmien kertominen on aivan turhaa, koska ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Koska mun helppo innostua pienistäkin asioista arjessa ja ilahdun toisinaan mitättömistäkin asioista, on arjen jakaminen toisinaan haasteellista henkilön kanssa, kuka ei millään tavalla pysty samaistumaan omiin onnen tunteisiin. Toisinaan tekee niin pahaa, että toinen näkee maailman harmaan verhon takaa, kun itse kokee sen sateenkaaren väreissä. 

Arki ei ehkä ole samanlaista kuin monessa muussa parisuhteessa, mutta ei toisaalta mitenkään järisyttävän poikkeavaakaan. Mä olen meidän perheen päätoiminen elättäjä, poikaystävä ei käy töissä. Mun on myöskään turha odottaa mitään ihania yllätyksiä - mulle voitto on jo se, jos kotiin tullessani tiskit on tiskattu ja roskat viety ulos. Töissä ollessani poikaystävä hoitaa koiran ja onneksi se on toiminut tähän saakka ilman vaikeuksia, vaikka tiedän, että toisinaan poikaystävällä on päiviä, kun ulos lähteminen on vaikeaa. 

Mutta koska minäkin olen vain ihminen, turhaudun toisinaan siihen, ettei toinen saa tehdyksi asioita samalla vauhdilla kuin vaikkapa itse. Suuttuminen ja turhautuminen eivät ole masentuneen kannalta kovinkaan hyviä vaihtoehtoja ja ne saattavat entisestään tuoda vettä myllyyn, joten joudun monesti vain nielemään kiukkuni. Kiukun takaa tietenkin ymmärrän, ettei kyse ole pelkästä laiskuudesta, mutta suuttumuksen tunnetta on liki mahdotonta kumota. Nämä tilanteet purkatuvat onneksi nopeasti ja uskon poikaystäväni ymmärtävän asioita myös minun kannaltani.

Vaikka meidän arkemme on toisinaan monimutkaista, en silti koe jääväni paitsi jostain paremmasta. On ollut oma valintani jäädä, vaikka en käykään kieltämään, etten olisi joskus pohtinut toista vaihtoehtoa. Eroaminen ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut sellaiselta ratkaisulta, jonka olisin valmis tekemään, koska en usko sen loppujen lopuksi auttavan kumpaakaan. Ja vaikka poikaystäväni on masentunut, se ei tarkoita, että hän on pelkästään masentunut. Hän on ihminen, joka ymmärtää minua ja hyväksyy ihan kaikki puolet minussa - se ei ole mikään itsestäänselvyys missään parisuhteessa. Minun ei koskaan tarvitse selitellä mitään asiaa, eikä hän juurikaan kyseenalaista toimiani, mielipiteitäni tai asenteitani. Voin olla hänen kanssaan 100% itseni, niistä ajoittaisista kiukun nielemisistä huolimatta, ja se on minulle hyvin, hyvin tärkeää.

Masennus voi kestää vuosia tai joidenkin kohdalla vaikkapa koko elämän ajan jollakin tasolla, mutta parantuminen on aina mahdollista. En odota ihmeparantumista ja yhdessä auringonlaskuun kirmaamista, mutta tiedän, että aurinko pilkottaa risukasaankin jossain vaiheessa. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet mielestäni parempaan päin - toivon, että sama tahti jatkuu eikä takapakkia tulisi. 

Vaikka me ei salailla tätä asiaa millään tavalla, on se kuitenkin sellainen juttu, josta emme paljon puhu. Emme usein edes keskenämme. Kommunikointi on tärkeää, mutta koska poikaystäväni käy viikoittain ammattilaisen puheilla, hän ei halua käydä samoja asioita vielä läpi minunkin kanssani. Toisinaan se on ärsyttävää ja koen jääväni ulkopuolelle, mutta toisaalta ymmärrän. Tiedän olevani poikaystävälleni tietynlainen voimavara ja uskon oman positiivisuuteni olevan tärkeä tekijä myös hänen jaksamisessaan. Huononpana ajanjaksona minun oli vaikea tajuta ja ymmärtää, että hänen sairautensa ja olonsa eivät millään tavalla ole minun vikani tai minusta riippuvaisia ja että minun ei tarvitse ryömiä hänen perässään harmauteen. Ymmärsin, että vaikka poikaystäväni on masentunut ja että elämä ei aina tunnu kovin mieluisalta, on minulla kuitenkin täysi vapaus ja oikeus olla onnellinen. Se saattaa kuulostaa jonkun korvaan mahdottomalta, oudolta ja jopa itsekkäältä, mutta on helpottanut omaa elämääni ja suhtautumistani suunnattomasti. Mä olen ihminen, kenen on helppo löytää hyviä asioita ja olla melko vähästäkin tyytyväinen ja onnellisuus on vahva osa sitä, kuka olen. Ja mä saan olla sellainen siitäkin huolimatta, ettei toinen ole.

Vaikeaa on ollut ja varmasti tulee toisinaan olemaankin, mutta silti, ihan rehellisesti, päivääkään en vaihtaisi pois. Masennusta ei kannata pelätä tai antaa sen määritellä ihmistä. Toki oma suhtautumiseni parisuhteeseen ja rakkauteen on suhteemme aikana hieman muuttunut - meitä ei olisi, ellen itse olisi ollut ja ole edelleenkin valmis tekemään hitosti töitä sen eteen. Joku voi olla sitä mieltä, ettei oikean rakkauden eteen tarvitse tehdä töitä laisinkaan, mikä on varmasti totta, mutta yhdessä eläminen vuodesta toiseen niiden vaikeidenkin aikojen osuessa kohdalle - kyllä siihen tarvitaan muutakin kuin pelkkää rakkautta. Siinä tarvitaan uskoa itseensä ja toiseen osapuoleen sekä tahtoa taistella paremman huomisen toivossa. Elämä masentuneen kanssa on ajoittain vaikeaa, muttei mitenkään mahdotonta.


Joten tässä sitä ollaan, ulos kaapista niin sanotusti. Halusin kirjoittaa tämän tekstin ennen kaikkea siksi, että asiaa sivutaan hyvin harvoin tältä kannalta. Kun läheinen sairastuu masennukseen (tai sen puoleen mihin tahansa muuhun), se vaikuttaa jokaisen lähipiirissä olevan elämään. Ehkä jonkun mielestä ei ole oikein tuoda esille omia piruja, kun masentuneen pirut ovat moninkertaisesti kamalampia ja isompia ja ehkä siksi masentuneen lähipiiri monesti hiljeneekin - millä oikeudella he sanovat, että on ollut vaikeaa? Minusta se on väärin, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Ja se, että on vaan siinä toista varten, ilman että voi konkreettisesti kuitenkaan tehdä mitään mullistavaa, on toisinaan aika raskasta. Mä olen kuitenkin ylpeä itsestäni ja ylpeä poikaystävästäni, koska me ollaan edelleen tässä. Yhdessä, kohta neljän vuoden jälkeen. Ja toivottavasti vielä pitkään tulevaisuudessakin.