Sanoisit jotain

Tämä kulunut vuosi on ollut elämäni sosiaalisimpia. Tai ainakin siltä on tuntunut. Ehkä sen takia on myös tuntunut hämmentävältä ja osittain vähän raskaaltakin, että ihmisiä kiinnostaa. Sosiaalisessa kanssakäymisessä kun tulee usein jakaa omia mielipiteitä, fiiliksiä ja tunteita. Enhän minä ole sellaiseen tottunut! Tai vaikka aina kuulutankin tunteiden näyttämisen perään ja että niitä ei pidä piilotella eikä hävetä, oli tilanne sitten mikä tahansa, niin oon itse tosi huono avaamaan omaa itseäni isommassa (tai toisinaan tosi pienessäkin) seurassa.
Huomaan olevani tosi usein hiljaa, vaikka multa löytyisikin kommentoitavaa ja sanottavaa. Enkä ole hiljaa siksi, että jotenkin olettaisin, että muita ei kiinnosta - koska tiedän, että kiinnostaa, mutta sitten itsekseni mietin, että mitä eroa sillä on. Että ei sanomani asia muuta kenenkään kannalta mitään. Tuntuu yksinkertaisesti niin helpolta olla sanomatta mitään ja mieluummin kuunnella. Ehkä tästä syystä mua ahdistaakin kovasti, jos joku kyselee mun henkilökohtaisesta elämästä jotain. En osaa vastata. Tai ehkä kuvittelen, että vastaukset on niin monimutkaisia ja -ulotteisia, että kysyjä katuu avanneensa suunsa. Mulle on luontevampaa kertoa ja mainita juttuja sillä tavalla täysin ohimennen, jolloin mahdollisiin jatkokysymyksiin on paljon luontevampaa vastata.

Tiedän, että tämä on hyvin pitkälti luonnekysymys ja koska olen introvertti, on hiljaa oleminen ja tarkkaileminen mulle ominaisempaa. En kuitenkaan ole ujo, arka tai pelkää avata suutani, vaan ongelma on se, ettei se useimmiten tunnu tarvittavalta. Ehkä elän tässä nimenomaisessa hetkessä niin vahvasti, että esimerkiksi vanhoista, menneisyyteen liittyvistä jutuista puhuttaessa en usein jaksa kertoa omia kokemuksiani, koska niillä ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Vaikka oikeastihan niillä on kaikki tekeminen nykyhetken kanssa - jos joku juttu olisi jäänyt välistä, pieni tai iso, mitätön tai oleellinen, en välttämättä olisi juuri nyt tässä, tällaisena.

Yritän kovasti päästä tästä niin sanotusta tavasta eroon. Koska loppujen lopuksi se ei palvele ketään. En halua, että vanhempana mietin, että olisinpa osallistunut ja jakanut enemmän - koska mitään sellaista asiaa mulla ei ole, mitä en voisi kertoa. Ei kenenkään tarvitse tietää kaikkea eikä kaikkien jotain, mutta olisihan se nyt ikävää, että kukaan ei tiedä mitään, vain, koska en jaksanut avata suutani omassa mukavuusalueessani.
En tiedä, osasinko nyt oikein selittää tätä niin, että joku toinen siitä ymmärtää, mutta mulle on toisinaan tärkeämpää kirjoittaa näitä asioita itselleni - asioiden ja ajatusten purkaminen kun on aina ollut paljon helpompaa kirjoittaa, kuin sanoa. Ja tässä minä nyt yritän sanoa itselleni, että nainen, ryhdistäydy. Sinun ajatukset, mielipiteet ja tunteet voivat olla myös arvokkaita ääneen sanottuna, muille sanottuna, jaettuna.