Siellä keskellä on elämä

Löysin tämän tekstin luonnoksien seasta eilen. Se on yli puoli vuotta vanha, enkä oikeastaan tiedä, miksen ole koskaan julkaissut sitä, sillä se hätkähdytti minutkin näin pitkän ajan jälkeen aitoudellaan ja samaistuttavuudellaan - en ole varma, olenko koskaan osannut pukea itseäni näin hyvin sanoiksi. Ehkä siksi se onkin pelottanut ja jäänyt julkaisematta.

 

Kuuntelen hengitystäsi

joka aivan liian usein muuttuu kuorsaukseksi

Nukumme aina sädekaihtimet auki

minulla on kyyneleitä poskilla

aina muutama vierii

tyynyyn tulee kostea läiskä

mutten tunne kipua

Haluan vain tuntea auringonsäteet heti aamulla.

Se ettei oma peilikuva miellytä

aamusta aamuun

Ei pidä repiä hiuksia päästään

ja suuttua maailmalle

S

E

E

I

Kerro mitään

minusta eikä sinusta

Eikä heistä, vaikka he niin tahtoisivatkin

Pitää katsoa pintaa syvemmälle ja ymmärtää

kauneinkin kukka

oli joskus hauras verso

ja on joskus oleva kuihtunut olemattomiin

Kaikki se, mitä tapahtuu välissä

On tärkeintä.

 

Kuorsauksesi jatkuu sinnikkäänä

Katulamppujen valot heijastuvat ikkunasta sisään

Kadulla ei ole ketään.

En kyynelehdi surusta, en ilosta

ne vain pyrkivät ulos

vähän kuin sanat ja lauseet

ne ovat ajatuksieni fyysinen muoto.

Mietin,

mitä kaikkea on ja mitä kaikkea ei ole

on tasapaino

joka pitää vain löytää

Siellä keskellä on elämä.

Luulen,

olen löytänyt omani.