I niin kuin introvertti

Annika Ollila kirjoitti taannoin tekstin introvertin tasapainon tärkeydestä, ja koska näin introverttinä aihe on mulle läheinen ja Annikan teksti osuva ja herättelevä, ajattelin itsekin sivuta aihetta, joka aina toisinaan pääsee esille blogissa, mutten muista, olenko koskaan varsinaisesti kirjoittanut olevani introvertti.

Olen aina ollut se rauhallinen ja hiljainen tyttö, jota on sanottu myös ujoksi ja varmasti vanhemmiten tulkittu ylimieliseksi tai tympeäksi. Mitenkään erityisen ujo en ole ollut koskaan, mutta yläasteikään saakka suhteellisen varautunut. Olen yleensä tosi hitaasti lämpeävä tyyppi, vaikka olekin tosin saanut palautetta, että olen helposti lähestyttävä. Sosiaaliset tilanteet täysin vieraiden tai lähes tuntemattomien ihmisten kanssa aiheuttavat niin sanotusti päänvaivaa edelleen, mikä on siinä mielessä huvittavaa, että olen asiakaspalvelutyössä.
Itselläni kuitekin tämä introverttius näkyy ja tuntuu eri päivinä eri tavalla, toisinaan koen olevani todella sosiaalisella tuulella ja jaksan luoda päivän aikana monia sosiaalisia kontakteja niiden ns. pakollisten lisäksi ja sitten on päiviä, kun haluaisin olla ihan yksin. Nämä fiilikset eivät teitenkään mene aina yksiin omien menojen, tekemisten ja tapaamisten vuoksi, mutta sitten pitää niin sanotusti vain sinnitellä. Asiakaspalvelutyöhöni en koe tämän vaikuttavan, koska mulla on aika vahva työminä, mutta pidempiaikaisemmat työkaverit esimerkiksi saattavat huomata eron.

Ainoa "ongelma" muodostuu siitä, että työssäni tosiaan tarvitaan sosiaalista kanssakäymistä paljon ja noh, minä teen töitä paljon. Monesti olen pitkän työpäivän jälkeen niin uupunut, etten jaksa kiinnostua olemaan yhteyksissä kehenkään. Mieluummin menen lenkille koiran kanssa tai puuhailen jotain itsekseni kotona. Koska poikaystäväni on myös itrovertti, hän ymmärtää ja osaa pysyä "poissa tieltä". Parasta on, kun toiselle ei tarvitse puhua mitään, on vain läsnä. Toisinaan tästä aiheutuu toki sellaista huononlaistakin puhumattomuutta - toista pitää muistaa huomioida myös sanoin. 

Ystäväni tuntevat mut aika hyvin ja osa on aika samanlaisia - vaikkei edes viikottain kuulisi toisesta mitään (toisinaan menee pidempikin aika), ei tarkoita että toinen olisi unohdettu tai että hänen tekemisensä ei kiinnosta - ei vaan jaksa olla sosiaalinen. Sitten taas ekstrovertti-kavereiden kanssa pitää toisinaan perua treffejä ja sopia uudet tilalle, koska itse ei pysy tahdissa mukana ja kaipaa siihen hetkeen omaa rauhaa. Olen kesällä lähdössä viikoksi reissuun juuri tämmöisen erittäin sosiaalisen ystävän kanssa ja vaikka odotankin reissua hurjasti, tiedän myös olevani ihan rättipoikki sen jälkeen kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä :D

Monesti introverttejä yksilöitä saatetaan luulla jollakin tavalla ylimielisiksi tai saattaa syntyä kuvitelma, ettei toista voisi vähempää kiinnostaa, minkä myönnän olevan ainakin omalla kohdallani hyvinkin mahdollinen ennakkoluulo. Olen enemmän sellainen tarkkailija ja kuuntelija, enkä niinkään osallistuja - ellen sitten satu sellaiselle tuulelle. En koe olevani kovinkaan hyvä keskustelija (paitsi kevyessä nousuhumalassa mua ei saa hiljaiseksi millään), varsinkaan yhtään vieraammassa porukassa ja osaan todella huonosti vastata itselleni esitettyihin kysymyksiin. Kerron mieluummin asioita oma-aloitteisesti silloin kun siltä tuntuu ja tästä syystä en kysele tai utele useimmiten muiltakaan mitään . mistä helposti voi muodostua käsitys, ettei minua kiinnosta, mikä ei useimmiten pidä lainkaan paikkansa. Tämän suhteen olen yrittänyt tsempata paljon. 

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää, entä löytyykö ruudun siltä puolen introverttejä vai ekstroverttejä, vai osaatteko luokitella itseänne jompaan kumpaan ryhmään? Tarvettahan luokitteluun ei ole, mutta itse koen olevani niin vahvasti introvertti, varsinkin viimeisen parin vuoden aikana, että halusin kirjoittaa aiheesta minäkin.