Palasin tällä viikolla lomalta töihin ja buum, lomamoodi vaihtui miljoonaan (okei, pientä liioittelua) työhön liittyvään ajatukseen ja uuden omaksumiseen - ja tässähän ei ole mitään valittamista, sillä pidän työstäni. Musta vaan tuntuu, että jaksan joka kerta mainita, että töitä on ja muuta ei ehdi ajattelemaan, ja sitä kautta saattaa muodotua mielikuva siitä, että olisin koko ajan kamalan työpaineen alla, mikä ei pidä paikkaansa. Siksi ajattelin kirjoittaa vähän ajatuksia työstä noin ylipäätään.
Työn mielekkyys on varsinkin syksystä lähtien ollut tärkeässä avainasemassa omassa elämässäni. Olen onnekas, että mulla on vakituinen duuni kannustavassa ympäristössä toinen toistaan ihanimpien ihmisten ympäröimänä - työ ei läheskään aina tunnu työltä ja ylimääräiset jutut ottaa monesti jopa oma-aloitteisesti vastaan. Toisinaan vuorotyö on haastavaa ja pitempien työputkien aikana väsyy, eikä asiakaspalvelu ole aina maailman helpointa, mutta vaikka työ onkin mieluista, ei se mun mielestä tarkoita, että sen pitäisi olla helppoa.
On helpommin sanottu kuin tehty, että ihmisen pitäisi hankkia itselleen työ, josta nauttii. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia sellaiseen, mutta ideana se, että työkseen pitäisi tehdä jotain sellaista, mistä nauttii, on totta. Nuorempana ravintola-ala ei monellakaan tavalla ollut se, minkä olisin välttämättä halunnut valita urakseni, mutta se oli käytännöllinen ja realistinen valinta: tällä alalla on töitä, kun on valmis tekemään, joustamaan ja oppimaan uutta. Aina sillä koulutuksellakaan ei ole merkitystä, sillä tekemällä vasta oppii oikeasti - ainakin omalla kohdalla. Onni on ollut myötä myös muuten, sillä potentiaalini on huomattu ja huomioitu, mitä kautta pääsen itse vaikuttamaan omiin työtehtäviini, eikä uravalinta harmita lainkaan.
Eli lyhyesti: tavoittele sellaista työtä, jota haluat tehdä huonoista päivistä huolimatta. Että töihin lähteminen ei tunnu vastenmieliseltä pakolta, vaan mahdollisuudelta nähdä ja oppia. En minä itsekään lähde joka päivä riemusta kiljuen omalle työpaikalle, mutta koskaan mulla ei ole ollut fiilistä, etten sinne haluaisi mennä.
Pahimmillaan itselleen epämiellyttävässä työssä roikkuminen vaikuttaa työnlaatuun ja vie mahdollisen työpaikan sellaiselta, kuka sen oikeasti haluaisi ja tarvitsisi - ja tekisi työn mahdollisesti paremmin. Ja pahimmillaan huonossa tai epämieluisessa työsuhteessa roikkuminen vie myös itseltään jotain - työn ei kuulu määritellä meitä tai määräillä miten meidän tulee sen ohella elää. Koska työn ohella kuuluisi siis myös elää - työ ei saa eikä voi olla koko elämä, ainakaan minun mielestäni.
Millaisia ajatuksia työ teissä herättää ja oletteko siitä hyvässä asemassa, että saatte tehdä itsellenne mieluista työtä, vai teettekö hommia pakon sanelemana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti