Mikä ihmeen ASMR?

Luin lehtijutun ASMR:stä joskus keväällä. En ollut kuullut siitä koskaan aiemmin - kuten ei varmasti tosi moni muukaan suomalainen. Termi ASMR tulee englannin kielen sanoista Autonomous Sensory Meridian Response ja lyhyesti tällä tarkoitetaan eri aistella saatavia rauhallisia, levollisia tuntemuksia, jotka ovat autonomisia eli tahdosta riippumattomia.

Luin artikkelin tuolloin ja oivalsin, että mulla on ollut nuorempana kyseisiä tuntemuksia. Muistan varsin hyvin joiltakin maantiedon tunneilta, opettajan puhuessa luokan edessä rauhallisesti, että se tuntui jotenkin tavattoman kivalta. Ja ääneen sanottuna tavattoman tyhmältä. Näitä ASMR -tuntemuksia on varmasti ollut joskus myöhemminkin, mutten varsinaisesti ole kiinnittänyt niihin huomiota eikä niistä ole jäänyt muistijälkeä. 

Silloin keväällä tutkin asiaa sitten lehtiartikkelin tiimoilta vähän tarkemmin ja huomasin, että Youtube on pullollaan tällaisia ASMR -artisteja ja videoita ja olin vähän, että katsooko joku oikeasti näitä. Taisin vilkaista muutamaa niistä ja totesin, että ihan höpsöä huuhaata. Ja sitä mieltä olin aina tämän kuun alkupuolelle, kunnes ihan tavallisena iltana, katsoessani Netflixiä, sain tämmöisen kokemuksen. Näin jälkikäteen mietittynä se kuulostaa taas ihan hupsulta, mutta jollakin sarjan henkilöllä oli niin rauhallinen ja omaan korvaan miellyttävä ääni, että melkein vajosin johonkin transsitilaan, hahha. Sen jälkeen olen jopa katsonut - tai lähinnä kuunnellut, noita Youtuben videoita.

Tärkeää tässä on ymmärtää, että erilaiset äänet ja asiat vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Sen takia minäkin alkuun pidin koko hommaa ihan hihhulina, koska en ollut löytänyt mitään itselleni sopivaa "laukaisinta". Itselläni ASMR -kokemukset ovat olleet ainoastaan auditiivisiä eli aistimuksia kuuloastilla sekä tuntoaistilla havaittavia, kun joku esimerkiksi hieroo päätä tai silittää kevyesti vaikkapa kättä jne. On olemassa myös visuaalinen ASMR, jossa esimerkiksi tietynlaiset liikkeet saattavat aikaan saada hyvänolon väristyksiä. 

Itse koen, että tarvitsen tietynlaiset mielentilan kokeakseni näitä ASMR -tuntemuksia. Paikan täytyy olla suhteellisen rauhallinen ja oman mielen tyyni - en siis voi kuvitellakaan saavani tämmöisiä aistituntemuksia vaikkapa kesken kiireisen työpäivän, vaikka kuinka korviini kantautuisi miellyttäviä ääniä. Jotkut ihmiset eivät koe näitä aistimuksia koskaan ja toisille niiden saaminen on vaikeampaa kuin toisille. Mutta kuten mainitsin, eri asiat vaikuttavat eri ihmisiin ja "laukaisijoita" on monenlaisia.
Se, miten AMSR ilmenee, tai "oireilee", vaihtelee sekin. Itse tunnen vähän sellaista kihelmöintiä pään, hartioiden ja käsien alueella, ehkä aavistuksen verran myös väristyksiä. Tunnetta on tosi vaikea selittää, koska kuten sanoinkin, se tuntuu myös äärimmäisen hassulta ja hölmöltä samaan aikaan :D

Mitä hyötyä tästä kaikesta sitten on? Lainatakseni ASMR Suomi sivuston sanoja, "ASMR -ilmiö antaa hyvän olon oudolla tavalla". Ja kukapa ei haluaisi tuntea oloaan hyväksi, rauhalliseksi, tyyneksi ja niin edelleen? ASMR:sta saattaa löytyä apua myös mm. unettomuuteen tai ahdistustukseen, ainakin mikäli lukuisten videointen kirjavia kommenttikenttiä on uskominen. Se saattaa vähentää stressiä ja jos ei muuta, niin ainakin vie ajatuksia hetkeksi muualle. 

Oletko sinä kuullut tästä ilmiöstä tai jopa kokeillut, toimiiko se sinulla? 

Huomautan vielä, että kyseessä on kuitenkin suhteellisen uusi, melko vähän tutkittu aihe ja saamani tieto on lähinnä ASMR Suomi -sivustolta sekä omia kokemuksia. Millään tavalla haitallinen tämä ei tietenkään ole ja tätä voi kokeilla kaikenikäiset. 

"Caring less is the easiest way to be happy"

Mulla on toisinaan tapa selata ja etsiä netistä inspiroivia viisauksia ja lausahduksia. Otsikon lauseen ohje ei ole itselleni vieras - oikeastaan päinvastoin - mutta jotenkin tänään se pysäytti silti, ja ajattelin kirjoittaa aiheesta vähän enemmän.

Minut tuntevat tietää, että en hirveämmin mieti, mitä muut minusta ajattelevat ja että en oikeastaan jaksa käyttää aikaa ja energiaani jonkun toisen elämän, suhteiden ja tekemisten pohtimiseen. Ellei kyseeessä ole itselleni tosi läheinen ihminen. Ja täysin rehellisesti ei aina silloinkaan. Kuulostaa järkyttävän välinpitämättömältä, mutta minäpä avaan asiaa hieman enemmän.

Sen kummemmen perhe- ja sukuasioitani avaamatta sanon, että suhteeni moniin sukulaisiin on hankala ja monimutkainen, on ollut aina, eikä itsestäni johtuvista syistä sillä nämä seikat kantavat kauas nuoruuteeni. Mutta joka tapauksessa näiden ihmissuhteiden takia tunsin monesti tietynlaista riittämättömyyttä, inhoa, velvollisuutta ja no, sellaisia asioita ja tunteita, mitkä ei ole normaaleita hyvässä, terveessä vuorovaikutuksessa ja ihmissuhteissa. Jossain vaiheessa minä päätin, etten välitä. Että minun elämä ja onneni on minun, ja että en tarvitse tätä elämääni. Joku voi nähdä tämän luovuttamisena ja osakseen se sitä olikin - luovuin siitä itselleni tekemästäni velvollisuuden tunteesta, minkä taas yhteiskunnan normit olivat osakseen saaneet aikaan.

Myöhemmin elämässä olen soveltanut tätä ajatusmallia lisää. Pääosin, koska se on täysin totta - mitä vähemmän välität, sitä helpompi on olla onnellinen. Tiedän, että itselläni on tapana sulkea silmät monilta merkittäviltä ja tärkeiltäkin asioilta ja se on osakseeen kostautunutkin, eli olen harjoittanut tätä taktiikkaa joskus liiankin tehokkaasti. En kuitenkaan usko, että kukaan minut tunteva luonnehtisi minua kuitenkaan välinpitämättömäksi tai itsekkääksi (tai jos näin on, niin nyt on korkea aika sanoa se!). Suurin syy, miksi olen silloin aikoinaan lähtenyt harjoittelemaan välittämisen vähentämistä,johtui myös siitä, että tunsin ja ymmärsin vähän liikaakin. Ja sellaista ihmistä on helppo hyväksikäyttää. Tämä piirre on mulla melko vahvana läsnä edelleen esim. työeämässä.

Aina toisinaan huomaan suhtautuvani asioihin ja omiin tunteisiini niin rationaalisesti ja realisesti, että välillä se vähän jopa pelottaa. Välillä mietin, olenko liiankin tunteeton tiettyjen asioiden ja ihmisten suhteen. Toisaalta nämä ovat asioita, jotka ihminen saa ja pystyy itse valitsemaan, kaikkien ei tarvitse nähdä asioita samoin.

Kun sulkee kaiken niin sanotusti ylimääräisen ulkopuolelle ja keskittyy asioihin ja ihmisiin, jotka merkitsevät, on yllättävän helppo kokea onnea ja iloa. Tai ainakin omalla kohdallani. Ja sitten toisinaan joku horjuttaa sitä omaa norsunluutornia. Ja se on hyvä asia. Silti mun neuvoni on, että jos esimerkiksi joku ihmissuhde ottaa huomattavasti enemmän kuin se antaa, ota välimatkaa. Anna itsellesi olla lupa välittää hieman vähemmän ja keskity enemmän asioihin ja ihmisiin, joista saat voimaa sen sijaan, että ne imee kuiviin.

Parempi olo meditoimalla

Kesä ja alkanut syksy on olleet itselleni aika hektisiä, ja myös aika kuormittavia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pinna on ollut kireällä yhtenä jos toisena päivänä. Niinpä on pitänyt keksiä jotain, millä pääkoppaa saa nollatua ja olon rennoksi, ja ei, vaikka alkoholi ajaisi asian hetkellisesti, niin siihen en ole turvautunut vaan paljon edullisempaan ja terveellisempään vaihtoehtoon: meditointiin.

Tiedän, meditointi kuulostaa jotenkin kovin hihhulilta meiningiltä ja jotenkin tavanihmisen arjen ulkopuoliselta puuhalta, mutta kysehän on loppujen lopuksi rentoutumisesta, mielen avaamisesta ja tyhjentämisestä, hetkessä olemisesta. Siihen ei vaadita mitään muuta kuin rauhallinen paikka, jossa ei ole ylimääräisiä häiriötekijöitä eikä keskeyttäjiä.

Tämmöisen meditointihetken voi pitää ihan omassa hiljaisuudessa, mutta itse olen kokenut rauhoittavan musiikin ja semmoiset ohjatut meditointi -tarinat helpompana lähestymisenä, näitä löytyy mm. Youtubesta hurjan paljon ja hyviä sellaisia. Kaikki ei sovi kaikille, kannattaa siis kokeilla erilaisia, koska vaikkapa omaan korvaan ärsyttävältä kuulostava puheääni tai musiikki vaikuttaa hurjasti kokemukseen.

Mitään ihmeellistä ei parilla ensimmäisellä kerralla kannata odottaa, varsinkaan jos on yhtään stressaantunut ja levoton, kuten minä. Tuntui, etten löytänyt hyvää asentoa millään, tai sitä teki mieli vaihtaa koko ajan, milloin rupesi kutiamaan mistäkin kohtaa kehoa ja hengityksen tasaaminen ja rauhoittaminen se vasta vaikeaa olikin. Mutta parin kerran jälkeen tämä kävi helpommaksi.

Näitä valmiita meditointimatka -pätkiä löytyy vähän kaiken mittaisina, lyhyistä pitkiin, mutta itse olen kokenut pitkät, 30-40 minuuttia kestävät pätkät itselleni sopivina. Yleensä olen tehnyt harjoituksen ennen nukkumaan käymistä, koska se tosiaan tyhjää mieltä ihan kivasti, eikä näin ollen ajatukset myllerrä päässä tuhatta ja sataa hankaloittaen nukahtamista.

Tärkeää on muistaa, että nämä harjoitukset ovat yksilöllisiä, eikä niitä kannata vertailla jonkun toisen vastaavan kanssa. Netti on pullollaan erilaisia meditointikokemuksia, eikä kannata pettyä, jos ei itse saavutakaan samanlaisia kokemuksia, kuten näe vaikkapa värejä tai hahmoja (ja tiedostan, että tämä kuulostaa todella hihhulilta ja epäuskottavalta touhulta sellaiselle, kuka ei ole ikinä kokeillut). Ja kyse ei ole mistään salatieteistä tai kemiallisesti aiheutetuista tripeistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että antaa mielen vaeltaa kontrolloimatta sitä kuten normaalisti.

Onko kukaan teistä kokeillut meditointia?

Haluan vielä muistuttaa, että teksti perustuu täysin omiin kokemuksiini eikä minulla ole minkäänlaista tietotaitoa esimerkiksi ohjeistaa onnistunutta meditointihetkeä, vain ainoastaan puhua meditoinnin suomista positiivisista vaikutuksista omalla kohdallani :)

Vähän niin kuin Dean Winchester

Tajusin muutama ilta sitten telkkaria tuijottaessani samaistuvani Dean Winchesteriin täysin. Niille, keille nimi ei sano mitään: toinen päähahmo Supernatural nimisessä sarjassa. Kaikille niille, jotka eivät vielä tiedä: olen Supernatural -fani. Sillä tavalla ikääni ja suomalaisuuteeni sopivalla ei hysteerisellä tavalla.

Mutta niin, Dean Winchester. Kaikki sarjaa seuranneet tietävät (sen lisäksi että se on veljeksistä se niin sanotusti parempi), ettei Deaniin samaistuminen varsinaisesti ole mikään hurraa huutoja ansaitseva suoritus. Minäpä kerron miksi.

Dean ottaa aina liikaa vastuuta. Sellaista vastuuta, jota hänen ei tarvitsisi ottaa, eikä varsinkaan yksin, mutta ottaa kuitenkin ja kun homma ei toimikaan suunnitelmien mukaan, hän soimaa siitä itseään ja vain itseään.

Jep, check.

Ottamalla liikaa vastuuta/kaiken vastuun ja uskotellen itselleen kykenevänsä hoitamaan tilanteen Dean tekee itsestään turhan tärkeän. Korvaamattoman. Että vain hän pystyy hoitamaan jonkun asian ja vain hän, koska se on hänen vastuullaan. Apua hän ottaa vastaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Tadaa, check.

... mutta sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä tavallaan osoittaa, että eipä tässä olisi kyllä ilman Deania pärjätty. Yleensä Dean suhtautuu itseensä/tekoonsa vähätellen, eikä ota siitä kunniaa.

Juu, check.

Deanilla on tapana kuitata häneen kohdistuneet vääryydet melko vähällä. Ei nyt ihan olankohautuksella, mutta hän on valmis antamaan anteeksi kurjimmatkin jutut aika helposti. Tämä ei varsinaisesti ole huono asia, koska kyky antaa anteeksi on mielestäni tosi tärkeä, mutta ajoittain tämä kielii myös siitä, ettei hän arvosta itseään niin paljon, että osaisi vaatia parempaa.

Omalla tavallaan check.

Dean ei hirveästi puhu tunteistaan, vaikka hänellä on niitä paljon. Itse näen asian niin, että kyse ei ole niinkään haluttomuudesta, vaan tavallaan työkalujen puutteesta. Ja siitä, ettei hän koe omia tuntemuksiaan niin tärkeiksi, että kertoisi ne ääneen, koska ei halua tehdä itsestään niin sanotusti numeroa.

Check! Mun pitäisi muistaa puhua paljon enemmän. Puhuminen on omalla tavallaan niin uuvuttavaa, että monesti tuntuu helpommalta olla hiljaa, vaikka se ei mitään hyödytäkään.

Vaikka Dean on vähän levoton sielu ja viihtyy selvästi itsekseen ja omassa maailmassaan, lähinnä suojellakseen muita ja itseään, on hänen alitajuntainen pelkonsa silti yksin jääminen.

Tittidii, check.

Deanin mieltymys roskaruokaan.

Höhö, check. Samanmoista alkoholinkulutusta en tosin harrasta :D

Tiivistetysti olen tuntenut itseni vähän marttyyrimäisesti surkeaksi ihmisrievuksi parin viime viikon aikana, mihin on olennaisesti vaikuttanut vähäinen vapaa-aika ja huonosti nukutut yöt, mutta ennen kaikkea se, että olen antanut niin tapahtua. Omalla tavalla uhriutunut olosuhteiden orjaksi ja antanut kurjien tuntemuksien ja ajatuksien olla, koska olen kokenut ne jollain tavalla ansaitsevani. Mutta pointti on, että jos vaikka olisinkin, niin mitä sitten? Kukaan ei ole täydellinen.

Että vaikka Dean Winchesterin hahmo on kaikkine vahvuuksine ja heikkouksineen hemmetin hyvä hahmo, niin haluan silti jatkossa olla vähän vähemmän kuin hän ja vähän enemmän niin kuin minä itse. Jokainen ottaa aina välillä takapakkia kasvamisessa ja aikuistumisessa, mutta sen jälkeen suunta on taas ylöspäin, tavalla tai toisella.

No niistä kokolapuista

Näin sunnuntai iltana ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta olen kirjoittanut kyllä aiemminkin, mutta kirjoitan nyt uudestaan, kun se on ollut itselleni niin ajankohtainen viime aikoina. Nimittäin oma kehokuva ja omassa tapauksessa ilmeisesti jokseenkin vääristynyt sellainen - ja niillä kuuluisilla kokolapuilla on iso rooli asiassa.

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen hoikka, normaalipainoinen kyllä, mutta aina vähän "isompi". Mun vaatekoko on ollut teini-ikäisestä alkaen ollut lähinnä 38/M, mutta jossakin vaiheessa olen ilmeisesti päättänyt, että olenkin isompi, vaikka mitään merkittävää lihomista ei ole tapahtunutkaan ja olen ostanut lähinnä 40/L -koon vaatteita. Jotka, saanen huomauttaa, ovat ihan normaalikokoisten naisten kokoja nekin. Nyt viime aikoina olen kuitenkin havahtunut siihen, että vaatekaapissa on isoja eikä kovin istuvia vaatteita. Uusia housuja ostaessa jokunen aika sitten myyjä ehdotti mulle S -koon housuja, itse olisin todennäköisesti napannut L -koon ja miettinyt sitten ensimmäisen käytön yhteydessä, että miksi ne näyttää niin huonosti istuvilta.

En osaa sanoa, mistä olen saanut päähäni, että olenkin isompi kuin todellisuudessa olen. Olen kyllä ollut hitusen epävarma omasta ulkonäöstäni viimeisen puolentoista vuoden ajan, enkä osaa siitäkään kunnolla sanoa, mistä se johtuu, mutta selkeästi muutosta parempaan on näkyvissä - ainakin siltä osin että tiedostan, kuinka väärin ja virheellisenä itseni näen. Toki vaatekoko on sellainen, että se vaihtelee merkin ja mallin mukaan, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisikin haudata se alitajunnassa piilevä "olen kokoa L, piste" -ajatus ja tehdä kaikki vaatehankinnat niin sanotusti puhtaalta pöydältä. 

Kroppa toki muuttuu sitä mukaan, kun itse vanhenee ja myös elämäntavat vaikuttavat hurjasti ja minä olen jostain syystä jumittunut johonkin tiettyyn vaiheeseen tai hetkeen, jolloin olen kokenut itseni isommaksi kuin olen tai joku kivannäköinen vaate ns. "oikeassa koossa" ei ole ollutkaan imarteleva. Tästä kaikesta tulee vaan ikävästi esille se, kuinka meidät (varsinkin naiset) tietyllä tavalla aivopestään pitämään oletusarvona valmistajien antamia määreitä, vaikka todellisuudessa minkään vaatekoon ja numerosarjan ei tulisi määritellä meitä, vaan meidän määritellä ne. Eli ostaa oikeankokoisia ja hyvännäköisiä vaatteita miettimättä, mitä kokolappu asiasta kertoo. Koska eihän se kerro mitään, ainakaan mitään sellaista, josta pitäisi välittää. 

Otan itselleni haasteeksi, ja tavoitteeksi ensi kerralla mahdollisia vaateostoksia tehdessä kerätäkin sovituskoppiin mennessä eri kokoja, enkä pelkästään sitä oletetusti sopivaa - tässä on mahdollisuus yllättyä ja hankkia lisää itsevarmuutta, ei suinkaan pienemmällä koolla, vaan sillä faktalla, että kun viitsii nähdä vähän vaivaa, itselleen sopiva ja istuvia vaatteita voi lyötyä odottamattomasti ja figuuri saa uudenlaista ryhtiä :)

Ajatuksia työstä

Palasin tällä viikolla lomalta töihin ja buum, lomamoodi vaihtui miljoonaan (okei, pientä liioittelua) työhön liittyvään ajatukseen ja uuden omaksumiseen - ja tässähän ei ole mitään valittamista, sillä pidän työstäni. Musta vaan tuntuu, että jaksan joka kerta mainita, että töitä on ja muuta ei ehdi ajattelemaan, ja sitä kautta saattaa muodotua mielikuva siitä, että olisin koko ajan kamalan työpaineen alla, mikä ei pidä paikkaansa. Siksi ajattelin kirjoittaa vähän ajatuksia työstä noin ylipäätään.

Työn mielekkyys on varsinkin syksystä lähtien ollut tärkeässä avainasemassa omassa elämässäni. Olen onnekas, että mulla on vakituinen duuni kannustavassa ympäristössä toinen toistaan ihanimpien ihmisten ympäröimänä - työ ei läheskään aina tunnu työltä ja ylimääräiset jutut ottaa monesti jopa oma-aloitteisesti vastaan. Toisinaan vuorotyö on haastavaa ja pitempien työputkien aikana väsyy, eikä asiakaspalvelu ole aina maailman helpointa, mutta vaikka työ onkin mieluista, ei se mun mielestä tarkoita, että sen pitäisi olla helppoa. 

On helpommin sanottu kuin tehty, että ihmisen pitäisi hankkia itselleen työ, josta nauttii. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia sellaiseen, mutta ideana se, että työkseen pitäisi tehdä jotain sellaista, mistä nauttii, on totta. Nuorempana ravintola-ala ei monellakaan tavalla ollut se, minkä olisin välttämättä halunnut valita urakseni, mutta se oli käytännöllinen ja realistinen valinta: tällä alalla on töitä, kun on valmis tekemään, joustamaan ja oppimaan uutta. Aina sillä koulutuksellakaan ei ole merkitystä, sillä tekemällä vasta oppii oikeasti - ainakin omalla kohdalla. Onni on ollut myötä myös muuten, sillä potentiaalini on huomattu ja huomioitu, mitä kautta pääsen itse vaikuttamaan omiin työtehtäviini, eikä uravalinta harmita lainkaan.

Eli lyhyesti: tavoittele sellaista työtä, jota haluat tehdä huonoista päivistä huolimatta. Että töihin lähteminen ei tunnu vastenmieliseltä pakolta, vaan mahdollisuudelta nähdä ja oppia. En minä itsekään lähde joka päivä riemusta kiljuen omalle työpaikalle, mutta koskaan mulla ei ole ollut fiilistä, etten sinne haluaisi mennä.

Pahimmillaan itselleen epämiellyttävässä työssä roikkuminen vaikuttaa työnlaatuun ja vie mahdollisen työpaikan sellaiselta, kuka sen oikeasti haluaisi ja tarvitsisi - ja tekisi työn mahdollisesti paremmin. Ja pahimmillaan huonossa tai epämieluisessa työsuhteessa roikkuminen vie myös itseltään jotain - työn ei kuulu määritellä meitä tai määräillä miten meidän tulee sen ohella elää. Koska työn ohella kuuluisi siis myös elää - työ ei saa eikä voi olla koko elämä, ainakaan minun mielestäni.

Millaisia ajatuksia työ teissä herättää ja oletteko siitä hyvässä asemassa, että saatte tehdä itsellenne mieluista työtä, vai teettekö hommia pakon sanelemana?

8 x ihonhoitosuosikki

Pakkanen paukkuu ja iho huutaa hoosiannaa, ainakin meikäläisen kohdalla. Onneksi tilanne ei pääse karkaamaan täysin käsistä, kun käytössä on hyväksi todetut tuotteet. Ajattelinkin vähän raottaa tämän hetkistä ihonhoitotuotteideni arsenaalia, nämä tuotteet ovat toimineet viime aikoina hyvin!

Jos sulla on hyviä tuotteita ässänä hihassa, mitkä toimii kuivalla ja herkällä iholla, niin jaa ihmeessä salaisuutesi :) 

Kuten kuvasta näkyykin niin Vichyn Aqualia Thermal -seerumi on kulutettu aika kiitettävästi lähes loppuun. Tuote on pumppupullossa, joten sitä on helppo annostella. Koostumukseltaan tosi ohutta, jopa lirumaista, jonka takia syntyy vähän fiilis, että tuotetta pitäisi pumpata reilustikin pullosta, mutta pieni määrä riittää. Hyvä tuote, jossa hyvin mieto tuoksu, veikkaan että kesällä pärjäisi melkein tällä. Testasin kuitenkin viime vuoden puolella Vichyn Minéral 89 -hoitotiivistettä ja ottaisin sen tällä hetkellä käyttöön tätä ennemmin noin viikon testauksen perusteella (mulla oli tuotteesta joku 5 ml testeri).

Lumenen tuotteet on peräisin joulukalenterista ja aivan loistavia. Lähde Hydration Recharge -yövoidetta ja Valo Glow Boost -hyaluronitiivistettä tilasin itse asiassa juuri lisää täysikokoisina. Veikkaan että kesällä en tarvitse noin tujua yövoidetta, mutta tähän aikaan vuodesta tajuttoman hyvä. Invisible Illumination sävyseerumi on sekin osoittautunut hurjan hyväksi, vaikka menee ehkä enemmän kosmetiikan kuin ihonhoidon puolelle. Tätä olen käyttänyt joko pelkälleen tai meikkivoiteen alla. Tasoittaa hieman ihon väriä ja antaa pientä hehkua, mutta ei peitä.

Aco Lip Cerat huulivoidetta onkin tullut hehkutettua täällä blogin puolella varmaan enemmän kuin mitään muuta tuotetta, mutta tämä on hintalaatusuhteeltaan vaan erinomainen ja mun vakkarituote. Koostumukselta hyvä (sisältää kyllä vaseliinia muttei ole ongelma itselleni) ja väritön, niin ettei tarvitse olla kovin tarkka levityksen kanssa. 

Olen toistaiseksi siirtynyt meikinpuhdistuksessa näihin puhdistusliinoihin, koska todella monet puhdistusaineet ja vedellä läträäminen ärsyttää ihoa. Tällä hetkellä käytössäni on nämä Garnierin Micellar -pyyhkeet ja näitä ennen vastaavanlaiset Simple -tuotemerkiltä. Ei niinkään siis mikään hehkutus nimenomaan tätä kuvassa näkyvää tuotetta kohtaan, vaan ylipäätään puhdistusliinoihin putsarina. 

Acon Canoderm -emulsiovoiteesta luin Facebookin atoopikkojen vertaistuki -ryhmästä ja ostin kokeiluun. Tuote on suunnattu nimenomaan atooppisen ihon hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Tuotteen sisältämä karbamidi sitoo vettä, jolloin se edistää kuivan ihon kosteutumista, kun kosteus ei pääse samalla tavalla "pakoon". Tästä saattaa aiheutua kirvelyä ja kuumotusta jos laittaa todella kuivalle iholle, eli kannattaa laittaa vähän kostealle iholle esim. heti suihkun jälkeen. 100 g tuotekoko on sen verran pieni, että mahdoton antaa täysin kokonaisvaltaista arviota, mutta ehdottomasti tämän hetkisen kokeilun jälkeen jatkoon - voisin pyytää tästä reseptiä. 

Viimeisimpänä myös tuote, jota olen monesti ylistänyt ja ylistän nytkin: Garnier Respons Out Cream rauhoittava vartalovoide. Koostumus on lähes mykistävän hyvä. Tuoksusta en alkuunsa pitänyt lainkaan, vaikkei se voimakas olekaan, mutta nyt se on jotenkin niin normaali, ettei sitä edes ajattele. En oikeastaan edelleenkään tiedä, mikä tästä tuotteesta tekee niin toimivan, mutta tämä jostain syystä sopii iholleni kuin nenä päähän, eikä sarjan muut ihonhoitotuotteet yllä samalle tasolle, vaikka kokeiltu on. Toivottavasti tämän valmistus ei ikinä lopu!

Atopia elämänkumppanina

Liityin taannoin Facebookissa atoopikkojen vertaistuki -ryhmään ja siitä innostuneena haluankin jälleen kirjoittaa tästä itselleni hyvinkin tutusta aiheesta.

Atopialla viitataan yleisesti atooppiseen ihoon ja ihottumaan, mutta kokonaisuudessaan se on vähän laajempi sairaus, johon liittyy monesti allergioita ja yliherkkyyksiä, silmäoireita, nuhaa ja jopa astmaa. Atopia on ikävä vaiva, jonka oireista on vaikea ja toisinaan jopa mahdotonta päästä eroon, sillä mikä tahansa ympäristön ärsykkeistä voi laukaista oireilun, vaikka kuinka hyvin itsehoito toimisikin. Juuri tämä onkin atoopikkojen iso vaiva: reaktioherkkyys. Vaikeaa tästä tekee myös se, että jokaisella atopia ilmenee ja oireilee vähän omalla tavallaan, eli se mikä toimii toisella, ei välttämättä toimikaan itsellä.

Vertaistukiryhmän kuvien ja tekstien selailu on ollut huojentavaa. Olen tähänkin asti ollut tietoinen siitä, etten suinkaan ole maailman ainoa atopiasta kärsivä ihminen, mutta jotenkin se, että näkee kuvia ja kuvailuja tismalleen samanlaisista asioista, joiden kanssa on itse taistellut vuosikaudet enemmän ja vähemmän, on tosi voimauttavaa: en ihan oikeasti ole asian kanssa yksin. Juttujen selailun tuloksena olen myös ymmärtänyt, kuinka onnekas olenkaan. Minä pystyn nimittäin harjottamaan ammattiani, meikkaamaan, värjäämään hiuksia, en ole tuoksuyliherkkä, asun koiran kanssa enkä käytä säännöllisesti mitään lääkevoiteita (vaikka todennäköisesti voisin, olen vain yrittänyt pärjätä ilman).

Itselläni atopia ilmenee ihottumana, joka on ollut pari viime vuotta aika ympärivuotista, joskaan ei hirveän pahana. Omalla kohdallani ihottuma koostuu lähinnä kuivista länteistä ja raapimisen seurauksena tulevista haavaumista ja ruvista. Tämän lisäksi mulla on monesti haavaumat korvannipukoissa, rystyset halkeilee sormissa jos en rasvaa tarpeeksi sekä suupieleni ovat monesti auki. Näiden lisäksi silmänympyrysiho on tuottanut ongelmia viimeisen vuoden ajan ja tästä syystä olen joutunut vähän muuttamaan ja vähentämään meikkaustottumuksiani.

Iho-oireiden lisäksi mulla on astma, mutta se on mulla todella lievä, vaikka säännöllinen lääkitys multa toki löytyy. Multa löytyy myös allergiaa, mutta tällä hetkellä on itse asiassa vähän epäselvää, että mille. Ainoaksi varmaksi pystyn oikeastaan sanomaan vain siskoni koirat. Silmäluomieni lisäksi mulla ajoittain oireilee myös silmät, mutta tämä vaiva on hävinnyt liki kokonaan, kun lopetin kuukausipiilolinssien käytön ja vähentänyt muutenkin piilarien käyttöä.

Muita reaktioita saan joistakin kasvojenpesuaineista, jolloin kasvot ikäänkuin lehahtavat, niistä tulee punoittavat ja ärtyneet. Tilanteen normalisoitumisessa menee noin kolme päivää ja tuona aikana esimerkiksi meikki naamalla tuntuu ikävältä. Tästä syystä kokeilen tosi varoen uusia puhdistustuotteita.

Lisäksi totesin viime vuonna, että saan oireita myös useamman alkoholiannoksen nauttimisesta (pari mietoa juomaa ei aiheuta oireita) jotka johtuvat ilmeisesti juomien rikkiyhdisteistä sekä vapautuvasta histamiinista. Mulla on aina "dagen efterinä" tosi tukkoinen ja nuhainen olo, ja ihoa kuumottaa ja kutittaa ja kun siihen yhdistää vielä sen varsinaisen rapulan, niin olo on niin inhottava, ettei nykyisin tee mieli lähteä niin sanotusti viihteelle.

Itse hoidan atopiaani lähinnä ulkoisesti voitein. Tässä menen yleensä mututuntumalla ja kokeilemalla ja käytän sekaisin sekä apteekki-, että ns. markettirasvoja. Kaikissa ihonhoitotuotteissa olen tottunut lukemaan sisällysluettelon eli inci -listan, joka ratkaisee, eikä ostopaikka. Olen löytänyt itselleni hyviä ja edullisia voiteita Sokoksen valikoimista The Body Shopiin.

Yhdessä vaiheessa söin allergialääkkeitä säännöllisesti, mutta nyt se on vähän jäänyt enkä rehellisesti huomaa hurjaa eroa - kutinaa ilmenee joissakin tilanteissa aavistuksen verran enemmän. Parina viime päivänä kuivan pakkasilman takia tosin enemmän, joten harkitsen hakevani antihistamiinia lisää. Ruokavaliolla en ole lähtenyt atopiaani hoitamaan, vaikka sekin todennäköisesti auttaisi. Kiinnitän ainoastaan huomita siihen, että syön maitotuotteita suhteellisen vähän, juon tarpeeksi vettä ja yritän syödä mahdollisimman paljon hyvä rasvoja sisältäviä raaka-aineita.

Olen tosi huono nauttimaan ravintolisiä, koska unohdan aina ottaa ne (varsinkin jos kyse tableteista tai kapseleista jotka säilytän yleensä lääkekaapissa). Tällä hetkellä mulla on kuitenkin käytössä MSM -jauhe, jota yritän muistaa käyttää säännöllisesti (eli about joka toinen päivä...).

Olen tottunut elämään oireideni ja etenkin ihoni kanssa ja siihen, että on hyviä päiviä ja sitten niitä huonoja - ja tosi huonoja. On mahdotonta selittää ihmisille, kellä ei ole kokemusta ihosairauksista, miltä tuntuu, kun joka senttiä ihosta koskee. Onneksi näitä päiviä on omaan elämääni mahtunut vain vähän. Sen sijaan iltoja, kun ei saa nukuttua, koska ihoa kutittaa niin maan p*rkeleesti, on ollut sitäkin enemmän. Multa löytyy sängystä yleensä veritahra tai pari sen seurauksena, että olen raapinut ihon auki tai raapaisut ruven irti. Lienee selvää eten harrasta valkoisia lakanoita :D

Kaikista hankalinta on ollut oikeastaan muiden ihmisten suhtautuminen. Lähipiiri ymmärtää ja auttaa, mutta tuntemattomat ihmiset osaavat toisinaan olla aika pölvästejä. Vaikka "mikä sun käsissä oikein on? Mikä toi läikkä sun kaulassa on?" kysymykset olisi tarkoitettu harmittomiksi, on ne monesti vähän kuin isku vasten kasvoja, etenkin tuntemattomalta esitettynä. En minäkään kysy keneltäkään, että mikäs viritelmä toi sun tukkasi oikein on. Muistan elävästi yhden työvuoron, kun iho oli lehahtanut kaulassani tosi pahaksi ja mulla oli salivuoro - mun oli pakko vaihtaa vuoroa keittiön kanssa, koska asiakkaiten tuijotus tuntui niin pahalta, vaikka eivät he tietenkään sillä mitään erikoista tarkoittaneet. Noin muuten vaivani ei ole hankaloittanut työtäni, jos käsivarret on pahassa jamassa pyrin pitämään pitkähihaista ja ruokaa käsitellessäni pidän muutenkin hanskoja. Hanskat ei taas merkittävästi pahenna käsieni kuntoa, kun hoidan ne työvuoron jälkeen hyvin. Mulle on täysin luonnollista mennä työvuoroon ilman meikkiä, vaikka tiedänkin, ettei läikikäs ja joskus hieman turvonnut naamani välttämättä ole kaikista asiakasystävällisimmän näköinen. Pitkä päivä töissä hankalan ihotilanteen kanssa on kuitenkin huomattavasti iisimpi ilman miekkiä, kuin paksun ja kuivattavan meikkikerroksen kanssa (olen tosin viime aikoina opetellut tekemään kevyen ja kuulaan meikkipohjan, jolla saa vähän huijattua. Voisin lähiaikoina tehdä siitä juttua tännekin!).

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolen kohtalotovereita? Atopian, tai jonkun muun ihosairauden suhteen? Mikäli löytyy, niin suosittelen ehdottomasti liittymään tuonne alussa mainitsemaani ryhmään Facebookissa!

Postauksen kuvat olen ottanut tänään, kun naama näyttää jälleen hieman ikävämmältä: silmäluomet ovat turvoksissa sekä suunympärys oireilee. Kuvat on otettu puhelimellani ja täysin muokkaamattomat ja ilman meikkiä, huulissa on huulivoidetta.

EI ulkonäköpaineille

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen ehtinyt jo elää ne itsekriittisimmät vuodet alta pois ja vielä suurimmaksi osaksi ilman mitään sosiaalista mediaa. Suhteeni omaan vartalooni on tosin aina ollut suhteellisen hyvä, joskin huonoja kausiakin on mahtunut näihin ikävuosiinkin. Olen aina ollut niin sanotusti vähän isokokoinen, mikä ei näin aikuisiällä ole näkynyt mitenkään (patsi muutamalla ylipainokilolla, joita löytyy virallisten taulokoiden mukaan laskuja tehdessä) mutta nuorempana jouduin siirtymään aikuisten vaatemalleihin aiemmin, koska olin liian iso lasten ja nuorten vaatteisiin. Siitäkin pääsin kyllä yli.

Nykyisin, sanotaan viimeisen kahden vuoden aikana, olen kiinnittänyt entistä vähemmän siihen, miltä näytän. Nimenomaan siinä negatiivisessa mielessä - en jaksa purnata peilin edessä jenkkakahvojani tai piilotella kesähelteillä (ei tosin ole ollut ajankohtainen viime kesinä hahah) jalkojani pitkien lahkeiden tai helmojen alle, vaikka sitä kuuluisaa selluliittiä löytyykin. Tunnistan heti aamusta huonot kroppapäivät (jotka ovat hyvin synkassa kuukautiskierron kanssa) ja valitsen päälleni jotain mukavaa, enkä niinkään mieti, onko se kovin imarteleva vaihtoehto.
Myös työ on tuonut mukanaan omat vaikutteensa, monesti en välitä minkänäköisenä lähden töihin, koska töissä vaihdan työvaatteet, hiukseni ovat tiukasti kiinni ja keittiössä monta tuntia töitä tehdessäni en tuoksu ainakaan ruusuilta. Koen, että työminälläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka minä olen ihmisenä ja miten ilmaisen itseäni ulkonäöllisesti vaikkapa omalla vaatetyylillä, koska millään näillä tekijöillä ei ole työn ja työn tuloksen kannalta merkitystä. Ajattelumalli on lipuut myös vapaa-ajalle ja huomaan olevani vähemmän ennakkoluuloinen muita ihmisiä kohtaan enkä kiinnitä muidenkaan ulkonäköön kovinkaan paljon huomiota.

 

Se, että mulla on huono iho, silmälasien käyttö ja vaikkapa hankala hiuslaatu ovat koko elämäni ajan taanneet sen, että olen kiinnittänyt näihin ns. epäkohtiin huomattavasti enemmän huomiota kuin vaikka painooni. Painosta en ole oikeastaan stressannut ikinä - luotan omaan arviointikykyyni huomattavasti enemmän, siihen, miltä mielestäni näytän ja miten vaatteet päälleni istuvat. En muista milloin viimeksi olen käynyt vaa'alla, mutta arvioisin, että viimeisien viiden vuoden aikana painoni on heitellyt suuntaan ja toiseen korkeintaan nelisen kiloa. 

Huono iho on myös vaikuttanut isosti siihen, etten jaksa enää samalla tavalla tälläytyä tai peitellä totuutta, sillä vaikka iho toisinaan luonnontilassa kurjalta näyttääkin, on sen kanssa parempi olla, kun sitä ei ole peitetty paksulla meikkikerroksella. Sama pätee myös hiuspidennyksiin, ja vaikka toisinaan kaipaankin niiden mukana tullutta "turvaa" ja itseluottamusta, olen melko onnistuneesti päässyt siitä tunteesta eroon ja koska elämä ilman niitä on huomattavasti helpompaa, olen päättänyt olla ilman. Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että käyttää valtavan määrän aikaa ja rahaa ulkoisiin tekijöihin, jotka joka tapauksessa kuihtuvat vähitellen vuosikymmenten saatossa. En millään tavalla väheksy tai kritisoi sitä, että joku haluaa näyttää hyvältä, koska lähtökohtaisesti teen monet päätökset itsekin siltä kannalta, että näyttäisin mahdollisimman kivalta (vaikkapa kuvien valitseminen blogipostakseen). Mutta se hinta, jonka hyvältä näyttämisestä ja siihen tähtäämisestä maksamme, on toisinaan turhan kova.

Miten ihanaa olisi, jos voisimme kaikki olla tyytyväisiä itseemme sellaisina kuin olemme. Ja toisiimme. Ettei olisi tarvetta kritisoida ja verrata. En tiedä, onko sellainen edes mahdollista nykymaailmassa, mutta ei siihen pyrkiminenkään haittaa tee. Ollaan itsellemme ja toisillemme armollisempia eikä anneta ulkonäköpaineille ylivoimaa, eikö?

7 kiinnostavaa ihonhoitotuotetta

Talvi lähestyy ja se tarkoittaa omalla kohdalla lisähaastetta ihonhoitoon. Sopivien tuotteiden löytäminen omalle hankalalle ihotyypille on ajoittain aika vaikeaa ja niinpä ajattelin miettiä tarjontaa jo hyvissä ajoin etukäteen ja keräsin yhteen 7 kiinnostavaa tuotetta, joita voisin mahdollisesti kokeilla. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut kaurasta yhtenä ihonhoidon aineena, kuten tuotteista voi päätelläkin, hahah. Jos teillä (etenkin kaikki kuivaihoitset ja atoopikot!) on kokemuksia jostain näistä ja tai jostakin muusta tuotteesta, niin tulkaahan huutelemaan :)

 kuva kuva kuva kuva kuva kuva kuva 

1. Suomalaisesta Atopik -tuotesarjasta kuulin vasta vähän aikaa sitten. Rauhoittava kauraöljy on valmistettu Suomessa, se on eläinkokeeton ja FI-Natura sertifioitua luonnonkosmetiikkaa, mikä on jo itsessään mahtava juttu. Tämän lisäksi tuotetta kuvataan nettisivuilla näin: "ravitsee ja rauhoittaa kuivaa ja herkkää ihoa, kauraöljyn sisältämät linoleenihappo, keramidit ja fosfolipidit ovat poikkeuksellisen ihoidenttisiä ja hoitavat ihoa vahvistaen sen suojakerrosta ja toimintaa. Runsaasti omega-3-rasvahappoja ja luonnollisia vitamiineja sisältävä kauraöljy tekee ihosta pehmeän ja kimmoisan."

Kuulostaa aika hyvältä! Hintataso näissä Atopikin tuotteissa oli 30-40 euron välimaastossa, minkä olen valmis maksamaan oikeasti hyvästä tuoteesta, toki tämän sopivuudesta omalle iholle en voi vannoa mutta jos jo sarjan nimi viittaa atopiaan niin olettaisin että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä ole kaivannut. Saatavuus näissä tosin e ole parhaimmasta päästä, näitä myydään toistaiseksi vain valituissa apteekeissa. Lahdessa näitä myy pari apteekkia, mutta ei ei omalla alueella yksikään ja helpoin mun olisikin ostaa näitä Kouvolasta :D

2. Sitten lisää kauraa sisältäviä tuotteita! Dermosilin kaura vartalon sokerikuorinnan bongasin kyseisen firman katalogista ja kiinnostuin heti. Olen huomannut, että suht säännöllinen kuorinta on hyväksi iholle ja ehdottomasti nimenomaan nämä sokerikuorinnat, en suostu varmaan muunlaisia kuorintoja käyttämäänkään. Tässä tuottessa on käytetty myös kotimaista kauraa ja samoin kuin edellisessä tuotteessa, lupaa tämäkin kosteuttaa ja rauhoittaa ihoa ja tekee ihosta pehmeän.

3. The Body Shopin Oils of Life Intensely Revitalising Gel Cream (mikä nimihirviö hahah) osui silmään jo itse asiassa tämän vuoden alkupuolella, kun oltiin siskon kanssa laivalla. Noin yleisesti olen kokenut tämän kaltaiset geelivoiteet itselleni oikein sopiviksi ja koostumukseltaan mukaviksi ja vaikka mulla kasvojen iho on usein muun kropan tavoin kuiva, liian paksun kosteusvoiteen käyttö aiheuttaa kuitenkin helposti epäpuhtauksia. Koostumukseltaan tämä tuote oli todella jännittävä, kun sitä silloin laivalla vähän testasin. Tuote sisältää mm. kolmea eri siemenöljyä sekä oliiviöljyä. Ainoa epäilyttävä tekijä ja niin sanotusti miinus tulee melko pitkänoloisesta inci-listasta.

4. Vichy Aqualia Thermal Dynamic Hydration Power -seerumista (kuka näitä nimiä oikein keksii?!) olen lukenut netissä hyviä kokemuksia ja alunperin taisin kiinnostua jostain lehtijutusta. En ole sellainen miljoonalla eri kasvotuotteella läträävää tyyppiä, mutta kun oma iho on mitä on, olen huomannut että sillä tavalla kerroksittain kosteuttamalla on tullut positiivisia tuloksia. Tämä tuote sopii pintakuivalle ja herkälle iholle ja se aktivoi ihon luonnollista kosteudensitomiskykyä (mikä on atoopikoilla olematon). Samalla tuoteryhmällä on myös silmänympärysvoide, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja kokeilemisen arvoiselta tuotteelta sekin.

5. Tiikeribalsami on yksi mun luottotuotteista - se auttaa kipeisiin lihaksiin ja ihan ässä apu astmani hoidossa: kun sitä sivelee rintakehään, keuhkojen ja pallean alueelle hengenahdistuksen iskiessä päälle, se rentouttaa alueen ja avaa, joten avaavaa lääkettä ei tarvitse ottaa (itselläni astma ollut monta vuotta hyvänä ja tämmöinen itsehoito toimii, en suosittele ellei tunne omaa sairauttaan ja kehoaan hyvin, ei siis välttämättä toimi kaikilla). Mutta tuoksu siinä ei ole maailman paras. Mietin, millainenhan tämä Flow kosmetiikan hoitosalva on? Ei täysin verrattavissa tikrubalsamiin, mutta kiinnostavan oloinen tuote, joka sopii mm. yskän lievitykseen, tukkoiseen oloon, huuliherpeksen hoitoon ja huulivoiteeksi, haavoihin ja hyöteisten puremiin jne. Mullahan kaiken maailman vaivoja riittää, ehkä tästä löytyisi luonnonmukainen hoito osaan niistä! :D

6. Sitten taas kauratuotetta ja jo aiemmin mainitulta Atopik -tuotesarjalta. Silmänympärysiho on koko kasvojeni ihon ongelmallisin kohta ja oikean tuotteen löytäminen on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta... tämä tuote sisältää kauraöljyä ja mangovoita  ja se lupaa rauhoittaa ja kosteuttaa kuivaa ja kutisevaa silmänympärysihoa. Itselläni nimittäin tuo kutina on merkittävä ongelma, jos silmänympärysiho herkistyy sisäisen tai ulkoisen tekijän takia.

7. Ja vielä toinen tuote The Body Shopilta. Yleensä suosin edullisempia ihonhoitotuotteita, koska mulla niitä kuluu niin paljon, ja siitä syystä tämäkin tuote on vielä toistaiseksi jäänyt kokeilematta, vaikkakin kiinnostuin tuotesarjasta saman tien kuin se markkinoille tuli. Jos kasvoilla tykkään käyttää ohuempia tuotteita, niin muu iho suorastaan vaatii mahdollisimaan paksua ja rasvaista tuotetta. Käyttäisin varmaan pelkästään sheavoita, ellei se olisi niin hankalasti levittyvä tuote ja jättäisi niin lähmäistä ja öljyistä pintaa ihoon... Tämä Vitamin E Body Butter on tosin tarkoitettu lähinnä normaalille iholle, joten en tiedä onko se liian kevyt meikäläiselle.

En ole toistaiseksi testannut yhtäkään näistä tuotteista enkä saa minkäänlaista palkkiota tai korvausta tuotteiden esille tuomisesta, ajattelin vain toteuttaa kosmetiikka -aiheisen postauksen tällä kertaa näin :)

Muutama ajatus vapaudesta

Freedom is the power to choose our own chains

- Jean-Jacques Rousseau

Mä muistan jostain myöhäisemmistä teinivuosista ja vielä parinkympin hujakoillakin yhden tunteen, tai pikemminkin fiiliksen, joka paloi mussa hyvin syvällä: vapauden kaipuu. Missään vaiheessa en osannut oikein edes määritellä, millaista vapautta kaipasin tai edes että minkä vuoksi. Musta vaan tuntui, että ole tietyllä tapaa kahlittu yhteiskunnallisen aseman, taloudellisen tilanteen, ihmissuhteiden, asuinpaikan ja oikeastaan ihan kaiken mahdollisen yhteissummana. Pahinta oli, etten osannut tai edes halunnut puhua aiheesta oikein kenellekään, koska se kuulosti niin absurdilta.

Vaikka sitähän se oikeastaan ole. Omalla kohdalla näin jälkeen käteen koen, että se eräänlainen vapaudenkaipuu on ollut osa niin sanottuja kasvukipuja, osa aikuistumista ja oman paikkansa hakemista. Vaikka koin, että haluan ja tarvitsen vapautta, jossa saan mennä ja tulla minne vaan kenenkään muun mielipiteistä piittaamatta ja tehdä vain niitä asioita, joista nautin, niin loppujen lopuksi se ei kuitenkaan ollut sitä itä hain takaa. Hyvin harvalla on nimittäin pokkaa ryhtyä oikeasti vapaaksi, sillä se tarkoittaa todellista vapautumista kaikista yhteiskunnan normeista, velvollisuuksista, palveluista ja turvasta eli todellisella vapaudella on myös hintansa. Sen sijaan iän myötä ole oppinut, että vapaus on juuri sitä, mitä tekstin ensimmäisessä lauseessa sanotaankin: vapaus valita omat kahleensa.

Toisin sanoen aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan eikä ruoho ole välttämättä vihreämpää aidan toisella puolella: vapaus, jonka kytken myös hyvin olennaisesti onnellisuuden yhteyteen, syntyy siitä tuntemuksesta, että on sinut siinä tilanteessa ja ympäristössä kuin on. Tai vaikka ei sitten syystä tai toisesta olisikaan, niin ymmärtää, että voi koska tahansa poistua tilanteesta ja siirtyä eteenpäin. Vapaus on mielestäni sitä, ettei suostu eikä halua uhriutua ympäristön paineen alla vaan ymmärtää, että kuten moni muukin asia elämässä, on itsestä kiinni. Jotta epäselvyyttä ei pääse syntymään, haluan vielä korostaa, että teksti on kirjoitettu nimenomaan hyvinvoivan länsimaalaisen, omalla tavallaaan hyvinkin etuoikeutetun ihmisen silmin eikä tätä pidä millään tavalla yhdistää vaikkapa kolmannen maailman huono-osaisten elämään - karu totuus on että kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta valita samoin kuin meillä.

Tällä hetkellä koen olevani vapaa. Mä olen monilla tavoin velvollisuuksien paineen alla kuten moni muukin aikuinen, mutten omasta mielestäni kuormittavalla tavalla. Mä olen omilla valinnoillani päätynyt tähän pisteeseen, eli toisin sanoen valinnut ne omat kahleeni. Ja tyytyväinen, oikeastaan ihan onnellinenkin. Ja jos en olisi, mulla itselläni on valta muuttaa suurin osa kaikista niistä asioista, jotka sen onnen edessä mahdollisesti olisi. Ja se jos mikä, on mun mielestä vapautta.
Millaisia ajatuksia teillä on aiheesta?

Kesäkunnossa nyt ja aina

Kuten olen monesti aiemminkin sanonut, mulle on luontainen tapa ajatella asioista aina mahdollisimman positiviisesti ja suhtautua kaikkeen sen mukaan. Tämä kohdistuu tietenkin myös kehoon ja omaan ulkonäköön. Kehopositiivisuus on kuitenkin alue, jonka olen osannut hahmottaa ja hyväksyä kunnolla vasta viimeisen vuoden sisään, aiemmin se on ollut tavallaan ok, mutta kuitenkin alitajunnassa sitä on tietyllä tapaa kokenut olevansa vähän vääränlainen. En nykyisinkään ole varmasti monenkaan mielestä oikeanlainen, mutta ero on siinä, että minua ei kiinnosta pätkääkään, jos näin on. Olen ymmärtänyt, että mikään muu ei elämässä ole niin läsnä, kuin muutos. Olen tämän näköinen nyt, mutta vain jonkin aikaa. Riippuen tekijöistä, joihin voin itse jonkin verran vaikuttaa ja tekijöistä, joihin en. Miksi ulkonäöstä siis pitäisi stressata sen enempää?

Helppoahan se on sanoa. Olen itsekin monesti epäillyt pukea shortseja jalkaan ihoni epätasaisuuden ja reisien selluliitin takia. Hihattomissa paidoissa tuntuu että allit painaa koko kehoa maan tasalle. Tai mites ne jenkkakahvat ja pömppömaha? Bikineissä liikkuminen ei ole tullut kysymykseenkään.

Faktahan on, että näytit miltä tahansa, niin aina on joku, joka katsoo. Arvostelevasti, ehkä ihaillen tai kateellisena, ehkä huvittuneena. Ja sille ei mahda yhtään mitään. Mutta kunhan itse tietää, että on tasan tarkkaan oikeutettu näyttämään juuri siltä miltä haluaa, tai vaikkei haluaisikaan. Ja jos ei halua, pitää muutoksen tapahtua ulkoisesti tai pään sisällä. Mikäli kyseessä ei ole useiden kymmenien kilojen terveyttä uhkaava ylipainotekijä, suosittelen jälkimmäistä, sillä muutos on todennäköisesti paljon kestävämpi.

Mikään ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä, itselläni muutos on kestänyt varmasti vuosia, sitä itse varsinaisesti tiedostamatta. Mä en koskaan ole ollut mikään rantaleijona enkä viihdy uimarannoilla tai oikeastaan edes pidä uimisesta, joten se bikinitekijä menee siinä - jos käyn uimassa kerran vuodessa jossain yleisellä uimarannalla (muutamaan vuoteen en muuten sitäkään) niin mun ei varmaan tarvitse vastahakoisesti treenata itseäni sen näköiseksi, että haluan pukea päälleni henkkamaukan  niukimmat halpisbikinit. Jos se on jollekin ongelma, niin tuolla henkilöllä on huomattavasti enemmän käsiteltävää itsensä kanssa kuin minulla.

On totta, että mulla ei ole mitkään sulosääret - toisinaan tuntuu edelleen jokseenkin koomiselta pukea mekko ilman sukkahousuja niiden kaveriks tai vetää shortsit jalkaan. Mutta mä olen sitä mieltä, että oli ongelma mikä tahansa, niin ei sitä tarvitse piilotella. Eikä siten mun tarvitse kulkea farkut jalassa kesähelteillä. Tiedän saavani ei niin suopeita katseita varsinkin itseäni nuoremmilta tytöiltä, mutta toisaalta ehkä hyväkin niin - koska muutos on välttämätön, ei kukaan pysy ikuisesti silosäärisenä venus-jumalattarena, vaan kyllä sinne suonikohjuja ilmestyy ajan kuluessa yhdelle sun toiselle. Toisaalta haluan myös toiminnallani luoda välittömämpää ilmapiiriä ja näyttää, että jos minä kehtaan, kehtaat sinäkin.

Mun kesäkuntoni on tänä vuonna tämä. Ensi vuonna ehkä toisenlainen. Viisi vuotta sitten erilainen. Olennaista on se, että siihen päästäkseni mun ei tarvitse aloittaa alkuvuotta maanisella salitreenamisella ja jollakin dieetillä. Mun ei tarvitse harmitella, etten näytä bikinimallilta tai etten voi käyttää crop toppeja koska mun keskivartalo näyttää niissä epäimertevalta. Ajatuksena tässä taustalla siis sekin, että hyväksyy ja omaksuu omat niin sanotut puutteensa ja vikansa eli jos joku vaatekappale näyttää hyvältä vaikkapa parhaan ystävän päällä, ei se välttämättä näytä sinun päällä. Ja toisinpäin. Voi tuntua ikävältä ja haastelliselta löytää ne omat jutut, mutta ainakin omasta mielestä se palkitaan, sillä ymmärrettyäni itse sen, ei mulla ole ollut minkäänlaista tarvetta yrittääkään olla jotain muuta. Pukea siis esimerkiksi kivannäköistä crop toppia mun päälle. Koska se ei näytä siltä mun päällä. Sen sijaan voin pukea jotain itseni näköistä, kuten vaikkapa tämän setin näissä kuvissa. 

Kesäkunnosta ei kannata tehdä itselleen vihollista tai mahdottomalta kuulostavaa haastetta, vaan jokapäiväinen kaveri, joka tukee ja tsemppaa sekä hyväksyy sut sellaisena kuin olet, eilen, tänään ja huomennakin. 

Kevään hyvinvointihaaste

neuletakki Gina Tricot / toppi Bershka / hame ja laukku New Yorker / kengät Converse

Ajattelin ottaa itselleni tähän kevään puhteeksi sellaisen hyvinvointihaasteen. Mä en ole täysin varma itsekään vielä, mitä se tarkoittaa ja pitää sisällään, mutta tässä on pikkuhiljaa ruvennut tajuamaan neljännes vuosikymmenen elettyään, että ei tämä keho pysy kunnossa tai hyvännäköisenä (en sano, että se on sitä nytkään, mutta tajuatte pointin) itsestään. Puhuimme asiasta työkaverien kanssa juuri vähän aikaa sitten ja kyllä se vähän masensi, kun tajusi, ettei itse tule näyttämään miltään JLo:lta neli-viisikymppisenä. Enkä todellakaan ole niin turhamainen, että siihen haluaisin edes tähdätä, mutta en halua myöskään olla sellainen keskivartalolihava tanakka täti, jolla on lyhyehkö tätikampaus ja aivan liian kalliita ihonhoitotuotteita siihen nähden, ettei niiden käytöstä jää mitään näkyvää etua. 

Ulkoilua mulla tulee luonnostaan monen tunnin edestä viikosta ja käveltyjä kilometrejä noin 20-30 viikossa mikä tekee noin 80-120 km kuukaudessa, eli siltä kannalta katsottuna koen asioiden olevan ihan kunnossa, mutta tämän lisäksi pitäisi tehdä muutakin. Ajatuksissa on ainakin:

- lisätä vedenjuontia huomattavasti (olen yrittänyt kiinnittää tähän huomiota mutta juon edelleen liian vähän)

- yrittää muistaa ottaa lisäravinteeni ja vitamiinini (niitä on koko ajan kaapissa, mutten koskaan muista ottaa niitä...)

- tehdä yksi hölkkä/juoksulenkki viikossa (ilman koiraa)

- koittaa sovittaa jonkinnäköinen lihaskuntoa kohentava jumppa/treeni arkeen (minkä voi tehdä ihan kotona)

- kiinnittää erityishuomiota ihonhoitoon (koska tulee kesä ja kaikki ihon virheet ovat kesävaatteissa huomattavasti paremmin näkyvillä kuin talvisaikaan)

- vähentää herkuttelua (huomattavasti)

Mikään yllämainituista kohdista ei ole mahdoton, ei edes kaikki yhdistettynä, mutta koska olen niin mukavuudenhaluinen laiskiainen, jolla tarmokkuuskohtaukset kohdistuvat yleensä vain siivoamiseen, niin monesti nämä jää vain huomioimatta. Eli ennen kaikkea mun pitää löytää itsestäni se tarmo ja energia nähdä vaivaa oman fyysisen hyvinvoinnin eteen, kaikki tekemäni ratkaisut yleensä tuppaavat tukemaan vain sitä henkistä puolta, vaikka loppujen lopuksi se jatkuvalla mukavuusalueella pyöriminen ilman haasteita ei tee hyvää sekään. Joten nyt niskavillaote itestä, päättäväinen ilme naamalle ja tekemään ja toimimaan ainaisen miettimisen sijaan :)

Suhteeni alkoholiin

Oma suhtautumiseni alkoholiin - tai pikemminkin kulutukseen on muuttunut aika hurjasti viimeisen reilun vuoden aikana. Tajusin myös, etten ole oikeastaan koskaan kirjoittanut aiheesta, vaikka tuo aihe koskettaa tavalla tai toisella varmasti jokaista, joten ajattelin näin sunnuntain kunniaksi (mikä on varmasti monelle se kuuluisa darrapäivä) ajatuksiani alkoholista ja sen käytöstä sekä pohtia, mikä omalla kohdalla onkaan muuttunut.

Lyödäänpä ensin faktat tiskiin: itse olen alkoholistin tytär. Tämä tosin on vaikuttanut oleellisesti vain isäsuhteeseeni, ei niinkään suhtautumiseeni alkoholiin, joten jätetään tällä kertaa ihmissuhdemietteet pois. Mutta, alkoholi on siis ollut iso osa elämääni alusta asti. Jossakin vaiheessa nuoruutta se ahdisti, varsinkin siinä vaiheessa kun omassa tuttavapiirissä oman ikäiset tyypit kertoivat kännikokemuksiaan viikonlopun jäljiltä. Tuli fiilis, että en minä halua olla sellainen. Taustalla piili ehkä jonkinnäköinen alitajuntainen pelko siitä, että musta tulisi isäni kaltainen. 

Jossakin vaiheessa tietenkin kokeilin alkoholia itsekin. Baareissa tuli täysi-ikäistyttyäni käytyä harva se viikonloppu. Itselleni on kuitenkin aina ollut helppoa tunnistaa ne omat rajani, ja mulle ei alkoholinkäytön seurauksena ole koskaan tapahtunut mitään ikävää, peruuttamatonta enkä tietääkseni ole omalla päihtyneellä käytöksellä aiheuttanut harmia kenellekään. Alkoholi vaikuttaa muhun loppujen lopuksi hyvin vähän: musta ei tule kovasuista muijaa, joka on huutamassa kaikille ja kaikesta, eikä nyyhkyttäjää, joka humalassa avaa elämänsä kurjia puolia ja pillittää niille. Ei myöskään nymfomaania, jolle miesten huomio olisi kaikki kaikessa. Musta tulee ainoastaan puheliaampi ja spontaanimpi. 

Alkoholinkäyttö on mennyt mulla koko täysi-ikäisyyden ajan tietynlaisissa sykleissä: yhtenä kautena tuskin juon sitä ollenkaan ja toisena kautena vähän enemmän. Opiskeluaikana tuli bailattua viikoittain eikä se silloin tuntunut oikein missään. Toisinaan muistan miettineeni omaa alkoholinkäyttöä, mutta en missään vaiheessa kokenut sitä kuitenkaan liialliseksi, en heilunut räkäkännissä pitkin kyliä muistamatta seuraavana aamuna mitään. Alkoholinkäyttöni muuttui, kun aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Ei heti, sillä poikaystävänikin käytti alkoholia tuolloin melko runsaasti viikonloppuviihdykkeenä, mutta jossain vaiheessa se väheni huomattavasti molemmilta. Omalla kohdallani tähän toki vaikutti myös koulun loppuminen ja työelämään astuminen, olinkin yhtäkkiä töissä käyvä aikuinen, enkä valtion tuin elävä opiskelija. Silti säännöllinen bailaus ja nestepitoiset illanistujaiset olivat läsnä.

Miten mun suhtautuminen on sitten muuttunut viimeisen vuoden aikana? Ryyppäminen ei vaan enää kiinnosta. Aina silloin tällöin sitä kokeilee, kuten nyt perjantaina ystävän kanssa juotiin useampikin annos alkoholia, mutta seuraavana päivänä mulla on aina ikävä fiilis. Vaikka varsinaista krapulaa ei olisikaan, eikä varsinaisesti henkistäkään, en tykkää siitä olosta mikä seuraavana päivänä on: nuhjuinen, väsähtänyt, koko kroppa vähän sellainen tahmea. Mikä nyt ei sinällään ole ihme, koska eihän alkoholi ole keholle hyväksi. Mutta vaikka ryyppääminen ei kiinnosta, en kuitenkaan koe tarpeelliseksi alkaa sellaiselle kaikki tai ei mitään -linjalle. Absolutistia musta ei saisi millään, vaikka ilman alkoholia pärjäisinkin. Miksi? Koska mun mielestä kieltäytyminen totaalisesti jostakin, oli asia mikä tahansa, on vain itsensä kiusaamista, ellei kyseessä sitten ole oikeasti jokin addiktio. Mun mielestä on ihan jees juoda pari siideriä joskus arki-iltanakin, koska mun lempparisiiderit on oikeasti musta hyvänmakuisia. En juo niitä siksi, että hakisin hiprakkaa. Ravintolassa syödessä saatan hyvinkin juoda pari siideriä ruuan kylkiäisenä. 

Omakohtaisista kokemuksistani tiedän, mitä alkoholi ja muut päihteet pahimmillaan tekevät ihmisille. Siksi toisinaan tuntuu vähän hassulta, että meillä on baareja, joissa saa oikein luvan kanssa päihtyä (kunhan siitä maksaa hyvän hinnan) mutta sitten kun vedät jotain muuta, olet alinta ihmiskastia mitä kuvitella saattaa. En nyt varsinaisesti vertaa alkoholia lääkkeiden tai huumeiden käyttöön, kuten varmaan ymmärsitte, mutta asettelu silti on vähän hassu. Tavallaan, päihdehän se alkoholikin on. Mutta alkoholipolitiikka ja muut päihteet ovat asia kokonaan erikseen, enkä ala niistä jauhaa tässä postauksessa. 

Itseäni huolestuttaa myös ryyppäämisen ja humaltumisen viihdearvo, aiheesta tehdään todennäköisesti biisejä enemmän kuin mistään muusta tällä hetkellä, ainakin tuntuu siltä. Lisäksi mua on aina elokuvissa häirinnyt sangen vapautunut päihteiden käyttö, esimerkiksi monissa komediaelokuvissa vedetään bailauksen yhteydessä jos mitä tabua naamariin ja asiasta tehdään hauska ja hulvaton juttu, vaikka todellisuudessa se on omasta mielestäni kaukana siitä.

Yhtenä kohtana täytyy sanoa vielä kaikki kännitarinat, joita varmasti löytyy jokaiselta, jotka ovat joskus alkoholia juoneet enemmän kuin sen pari annosta. Itseltänikin. Näitä kerrotaan kaveruksien kesken ja nauretaan niille ja ne ovat itse asiassa aika suosittu small talk -aihe meille suomalaisille, tuntuu toisinaan naurettavan helpolta jakaa omia känniseikkailujaan sellaisille ihmisille, joille ei nyt välttämättä muuten kuitenkaan avaa omaa elämäntilannettaan ja ajatuksiaan. Tämä ilmiö tuntuu tarkemmin ajateltuna todella hassulta. Olen tehnyt niin itsekin, mutta nykyisin pidän asiat mieluummin itselläni, tuntuu lähinnä tyhmältä kertoa vanhoja juttuja. Joitakin tuttavien viikonloppujuttuja kuunnellessa ei varsinaisesti tee mieli nauraa, vaan kysyä, että tekisitkö noin selvinpäinkin. 

 

Alkoholi ei ole koskaan ollut mulle mikään pakokeino, vaan ainoastaan hauskanpitoon yhdistettävä tekijä. Hiljattain olen kuitenkin ymmärtänyt, että koska olen omalla tavallani aika varautunut ihminen, joka ei juurikaan puhu turhia, on alkoholin tuoma fiilis ollut mulle tietynlainen irtiotto, vapaapäivä. Nimenomaan on ollut, sillä enää en koe asiaa noin ja siksi alkoholinkäyttö ei enää tunnukaan olennaiselta. Olen hauska ja hyvä tyyppi ihan selvänäkin ja vaikka en olekaan (ainakaan tietoisesti) koskaan hakenut mitään hyväksyntää käyttämällä alkoholia, on se tavallaan kuulunut juttuun. Jos multa kysytään, että valitsenko viikonloppuiltana baarin ja alkoholin, vai koti-illan, on vastaus varmasti 9/10 kysymyskerralla jälkimmäinen, ihan siitäkin syystä että olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen :D

Toisinaan tulee fiilis, että olisipa mahtava irrotella, mutta tajusin hiljattain, ettei sillä irrottelulla ole mitään tekemistä alkoholin kanssa. Jotenkin se on vain itselläni mennyt aina niin, ja jos huomaa kaipaavansa jonkinlaista irrottelua ja hulluttelua, muttei alkoholia, niin musta se on tavallaan hienoa. Olen ymmärtänyt itsestäni jotain olennaista. 

Minkälainen näkemys teillä on alkoholinkäyttöön ja miten se näkyy teidän elämässänne? Tuleeko alkoholia käytettyä harvemmin vai useammin? Haluan myös vielä sanoa, että tällä tekstillä ei ole tarkoitus arvostella kenenkään valintoja: mulla on ystäviä, jotka eivät käytä lähes koskaan alkoholia ja ystäviä, jotka käyttävät sitä käytännössä viikottain. 

Tämä on kuitenkin aihe, joka puhuttaa aina ja se herättää paljon mielipiteitä, joten halusin tuoda osan näistä ajatuksista myös tänne blogiin.