Tajusin muutama ilta sitten telkkaria tuijottaessani samaistuvani Dean Winchesteriin täysin. Niille, keille nimi ei sano mitään: toinen päähahmo Supernatural nimisessä sarjassa. Kaikille niille, jotka eivät vielä tiedä: olen Supernatural -fani. Sillä tavalla ikääni ja suomalaisuuteeni sopivalla ei hysteerisellä tavalla.
Mutta niin, Dean Winchester. Kaikki sarjaa seuranneet tietävät (sen lisäksi että se on veljeksistä se niin sanotusti parempi), ettei Deaniin samaistuminen varsinaisesti ole mikään hurraa huutoja ansaitseva suoritus. Minäpä kerron miksi.
Dean ottaa aina liikaa vastuuta. Sellaista vastuuta, jota hänen ei tarvitsisi ottaa, eikä varsinkaan yksin, mutta ottaa kuitenkin ja kun homma ei toimikaan suunnitelmien mukaan, hän soimaa siitä itseään ja vain itseään.
Jep, check.
Ottamalla liikaa vastuuta/kaiken vastuun ja uskotellen itselleen kykenevänsä hoitamaan tilanteen Dean tekee itsestään turhan tärkeän. Korvaamattoman. Että vain hän pystyy hoitamaan jonkun asian ja vain hän, koska se on hänen vastuullaan. Apua hän ottaa vastaan tiettyyn pisteeseen saakka.
Tadaa, check.
... mutta sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä tavallaan osoittaa, että eipä tässä olisi kyllä ilman Deania pärjätty. Yleensä Dean suhtautuu itseensä/tekoonsa vähätellen, eikä ota siitä kunniaa.
Juu, check.
Deanilla on tapana kuitata häneen kohdistuneet vääryydet melko vähällä. Ei nyt ihan olankohautuksella, mutta hän on valmis antamaan anteeksi kurjimmatkin jutut aika helposti. Tämä ei varsinaisesti ole huono asia, koska kyky antaa anteeksi on mielestäni tosi tärkeä, mutta ajoittain tämä kielii myös siitä, ettei hän arvosta itseään niin paljon, että osaisi vaatia parempaa.
Omalla tavallaan check.
Dean ei hirveästi puhu tunteistaan, vaikka hänellä on niitä paljon. Itse näen asian niin, että kyse ei ole niinkään haluttomuudesta, vaan tavallaan työkalujen puutteesta. Ja siitä, ettei hän koe omia tuntemuksiaan niin tärkeiksi, että kertoisi ne ääneen, koska ei halua tehdä itsestään niin sanotusti numeroa.
Check! Mun pitäisi muistaa puhua paljon enemmän. Puhuminen on omalla tavallaan niin uuvuttavaa, että monesti tuntuu helpommalta olla hiljaa, vaikka se ei mitään hyödytäkään.
Vaikka Dean on vähän levoton sielu ja viihtyy selvästi itsekseen ja omassa maailmassaan, lähinnä suojellakseen muita ja itseään, on hänen alitajuntainen pelkonsa silti yksin jääminen.
Tittidii, check.
Deanin mieltymys roskaruokaan.
Höhö, check. Samanmoista alkoholinkulutusta en tosin harrasta :D
Tiivistetysti olen tuntenut itseni vähän marttyyrimäisesti surkeaksi ihmisrievuksi parin viime viikon aikana, mihin on olennaisesti vaikuttanut vähäinen vapaa-aika ja huonosti nukutut yöt, mutta ennen kaikkea se, että olen antanut niin tapahtua. Omalla tavalla uhriutunut olosuhteiden orjaksi ja antanut kurjien tuntemuksien ja ajatuksien olla, koska olen kokenut ne jollain tavalla ansaitsevani. Mutta pointti on, että jos vaikka olisinkin, niin mitä sitten? Kukaan ei ole täydellinen.
Että vaikka Dean Winchesterin hahmo on kaikkine vahvuuksine ja heikkouksineen hemmetin hyvä hahmo, niin haluan silti jatkossa olla vähän vähemmän kuin hän ja vähän enemmän niin kuin minä itse. Jokainen ottaa aina välillä takapakkia kasvamisessa ja aikuistumisessa, mutta sen jälkeen suunta on taas ylöspäin, tavalla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti