Oodi Dana Scullylle

En yleensä pureudu mihinkään sarjaan sen tarkemmin, varsinkaan niin, että kirjoittaisin siitä oman postauksensa, mutta nyt on vähän pakko. Olen nyt syksyn aikana kahlannut läpi Salaisia kansioita, eli tunnetummin The X-Files -sarjaa ja tykännyt kyseisestä sarjasta kovin. Olen edennyt sarjan 8.tuotantokauteen ja näistä uudemmista, viime vuosina tehdyistä jaksoista mulla ei ole hajuakaan, joten niiden sisällöstä en tiedä.

Mikä sarjasta sitten tekee niin erityisen, että siitä pitää erikseen mainita, on jo otsikossakin ilmi tullut syy, eli toinen sarjan päähahmoista, agentti Dana Scully. Hänestä erityisen tekee se, että kyseinen hahmo on yksi niistä harvoista tv- ja elokuvamaailman naispääosista, kenestä oikeasti pidän. Olen nimittäin kiinnittänyt huomiota, että lähes poikkeuksetta lempparihahmoni ovat miespuolisia. Naishahmot ovat valitettavan monesti todella pintapuolisia ja persoonattomia. En tiedä onko vika minussa, kun koen asian näin, vai onko kyseessä isompikin ilmiö, en tiedä.

Se, mikä Dana Scullysta tekee kiinnostavan, ei suinkaan ole hänen lähes mahdottoman kuuloisessa yhdistelmässä agenttia ja lääkäriä, vaan hänen kasvunsa hahmona sarjan edetessä. Ensimmäisessä tuotantokaudessa koin itse asiassa koko hänen hahmonsa ärsyttäväksi pätijäksi, mutta sittemmin käsitykseni muuttui ja hän on yksi lemppareistani koko tv-sarjahistoriassani, mikä on aika paljon. Skeptinen ja tieteeseen nojaava Scully ei tee hätiköityjä johtopäätöksiä ja vaikka alunperin pesti x-fileseissa oli hillitä hänen työparinsa agentti Mulderin päähäpinttymiä ja työmenetelmiä, hän onnistuu löytämään oman tapansa tutkia eriskummallisia ja selittämättömiä tapauksia ja pystyy ajan mittaan ymmärtämään Mulderia ja hänen näkemyksiään maailmasta, vaikkei suoranaisesti niihin yhtyisikään. Juuri tämä tekee mielestäni hahmosta liki eeppisen: uskallus ottaa hyppy tuntemattomaan omista peloista huolimatta ja tehdä omista, selittämättömistä kokemuksista kuitenkin enemmän voimavara kuin heikkous. Ja antaa asioille sekä ihmisille mahdollisuus. Vaikka Scully kuvataan ja nähdään melko tiukkana tiedenaisena, joka perustaa kaiken vain ja ainoastaan faktoihin, hän on silti mielestäni sarjan avomielisen henkilö.

Pidän myös päähenkilöparin järkkymättömästä luottamuksesta toisiinsa, vaikka heidän toimensa ja mielipiteensä eroavat toisista huomattavasti ja aiheuttavat toisinaan konflikteja.

Voi olla, etten ole katsonut oikeita sarjoja, että olisin törmännyt yhtä vahvaan naispääosaan kuin tässä, mutta toisaalta kysehän on ennen kaikkea omasta mielipiteestäni ja suhtautumisestani ja voi siksi olla, että Dana Scully on ensimmäisiä itseäni liikuttaneita naishahmoja. Yksi mainitsemisen arvoinen on Lagertha Viikingeistä, mutta toisaalta hän jää auttamatta miespuolisten roolihahmojen varjoon, ainakin ruutuajan puolesta. Gilmoren tytöt on myös aika hyvä esimerkki, mutta sarjan luonteen takia en jotenkaan osaa ajatella hahmoja tältä kannalta.

Millaisia ajatuksia teillä herää? Ei Salaisista kansioista niinkään, vaan yleensäkin tästä aiheesta, että onko naispääosat teidän mielestä usein heikompia ja huomaamattomimpia kuin miespääosat? Kuka on sinun lemppari naishahmo jossakin elokuvassa tai sarjassa ja miksi? Olisi kiva saada tästä keskustelua aikaiseksi! :)

Eniten ärsyttää...

Haluan blogissani korostaa positiivista ajattelua elämään ja arkeen, mutta kaikkihan me tiedetään, että mukaan mahtuu värikäs liuta asioita, jotka aina toisinaan tuppaavat ärsyttämään ja vähentämään omaa positiivista fiilistä. Mä ajattelin vaihteeksi listata tällaisia asioita, joskin hieman pilke silmäkulmassa, joten älköön kukaan pahoittako näistä mieltään :)

Eniten ärsyttää...

... se, kun oot kassajonossa ja sun edessä on joku Leila maksamassa ja se ei ole tajunnut kaivaa lompakkoa esiin sieltä kymmenen litraa vetävästä veskastaan ja vaan alkaa penkoa sitä sieltä siinä vaiheessa kun kassa on jo ilmoittanut ostosten loppusumman. Tässä vaiheessa Leila yleensä vetää sieltä löytämästään lompakosta viisi eri Veikkaus -kuponkia ja haluaa uusia niistä vähintään kolme ja tehdä uuden kenon. Mulla ei monesti ole kiire kaupassa käydessä (koska mikään ei ole pahempaa kuin kiireessä kaupassa käyminen) mutta meinaa silti välillä verenpaine nousta näissä tilanteissa :D

... se, että edelleen monista blogeista saa lukea kommentteja tyyliin "oot tosi rohkea kun uskallat kirjoittaa tästä asiasta!" Ei niinkään ne kommentit, vaan se, että meillä on edelleen vallalla sellainen vaikenemisen kulttuuri: jos asiat on huonosti niin älä nyt vaan jumalauta sano sitä ääneen! Ja sitten kun sanot, niin siitä saa melkein kansallissankarin palkinnon, koska uskalsi.

... jos makeissekoitusten eli kansankielellä karkkipussien suhde ei ole melkein tasan. Eli esim. Ässä mix pussissa pitää olla samassa suhteessa niitä värillisiä ja mustia, koska ne syödään mielellään pareittain. Mä oon siis just se tyyppi, kuka kaupassa aina vertailee kaikkia karkkipusseja keskenään enkä todellakaan ota rivin ensimmäistä! :D

... kun silmämeikki on levinnyt, eikä kukaan viitsi mainita asiasta. Samaan sarjaan menee ruuantähteet hampaissa, suklaaviirut suupielissä tai että hiukset sojottaa vähän hassun näköisesti. Mä olen oppinut kantapään kautta ja kysyn aina tai tarkistan tilanteen puhelimen etukamerasta. Monesti tosin vähän liian myöhään...

... tyypit, jotka juopottelevat ulkoilmassa ja sitten RYTISTÄVÄT TAI RIKKOVAT SEN HEMMETIN TÖLKIN TAI PULLON ettei siitä vaan löytäjä saa panttia ja että pahimmillaan joku eläin tai ihminen satuttaa itsensä niihin sirpaleisiin?! Ja entäs ne pantittomat sitten? Haet kaljaa Virosta ja jätät jätteet sitten Suomen luontoon, voi huoh! En muutenkaan ymmärrä ihmisiä jotka heittävät roskia maahan, itse syyllistyn toisinaan sylkäisemään purkan maahan mutta muuten sullon aina kaikki roskani taskuihin tai laukkuun kunnes roskis osuu kohdalle.

... nähdä kaupoissa jo nyt kaikenmaailman joulusuklaita ja herkkuja. Tai oikeastaan näin jo pari viikkoa sitten. Tavallaan ymmärrän, mutta omassa mielessä joulu on vielä kaukana tulevaisuudessa ja tänä vuonna en jaksaisi miettiä koko juhlaa.

... kun nukkuu liian pitkään. Moni varmaan rakastaa sitä ja kyllä minäkin silloin tällöin, mutta noin 90% ajasta haluan herätä en välttämättä hirveän aikaisin, mutta itselleni asettaman herätyksen aikaan kuitenkin. Ja jos missaan sen, niin ketuttaa. Eilen olin tässä vaiheessa päivää (klo 12.30) pessyt kaksi koneellista pyykkiä, käynyt kirjastossa ja kaupassa, nyt oon saanut just ja just juotua mun aamukahvin...

... julkisissa vessoissa käyminen. Inhoan sitä ja jos vaan mahdollista, odotan mielelläni siihen asti että pääsen kotiin :D

... kun mietit ja laskeskelet että joo, tilillä pitäisi olla semmonen 250 euroa vielä ja sitten kun menet ja tarkastat tilanteen niin bum, tilin saldo 65 euroa. Aha ja kiva kiitos taas :D

... ja äskeiseen liittyen ärsyttää sekin, että sitten just silloin kun se tili ei ole lihavimmillaan, niin joka tuutista tulee tarjouksia ja alennuksia ja nyt saisit hitto soikoon 5 kolmen hinnalla ja just silloin sulla ei ole a) rahaa koska b) oot ostanut ne samat jutut about kaksi viikkoa sitten niillä rahoilla, koska sulta oli kaikki loppu samaan aikaan ja jos oisit tiennyt tulevista tarjouksista niin olisit saattanut venyttää vaikka niiden vanulappujen ja kasvoveden ostoa ja käyttäyt hädässä vaikka työkalupakista löytyvää hiekkapaperia sillä välin :D

Millaisia asioita teidän listalta löytyy? Onko samoja kuin mulla? Jos näitä miettimään kävisi ja kirjaisi vaikka päivittäin jonkun ärsytyksen aiheen ylös niin näistähä saisi ihan valtavan listan ja minäkin halusin ottaa tähän vähän sellaisia kepeämpiä aiheita. No mutta, asiat saa ärsyttää eikä kaikesta pidä tykätä ja olla yhtä mieltä, mutta edelleen olen sitä mieltä, että huomattavasti parempi keskittyä niihin hyviin ja piristäviin asioihin elämässä :)

Älä sorru arvosteleviin ja syyllistäviin kommentteihin

Olen viime aikoina kiinnittänyt jotenkin erityisen paljon huomiota ihmisten mustavalkoiseen ajattelutapaan. Se on joko tai, tuntuu että siihen väliinputoajat ovat näiden ihmisten mielestä surkeita luusereita, jotka ovat huonoja ihmisiä, kun eivät pysty perustelemaan näkemyksiään niin, että oman kantansa johonkin asiaan voi tiivistää yhdessä lauseessa. Pitkiä perusteluita ja eri näkökulmien esille tuomista pidetään selittelynä. En ymmärrä, että miksi.

Omassa elämässäni mulle on hyvin selkeää, että oikeastaan kaikki on niin sanotusti harmaata. Haluan välttää ääripäitä, mustaa ja valkoista, niin paljon kuin mahdollista. Monesti kun omaksuu jonkun tietyn tavan toimia, tekee asiat aina samalla tavalla ja niin edelleen, sitä voi sokeutua muille vaihtoehdoille. Omasta totuudesta tulee absoluuttinen totuus ja muiden totuudet ovat vääriä, olivatpa ne mitä tahansa. Kyseenalaistaminen on ok, mutta syyllistäminen ei. Tosi monesti varsinkin sosiaalisessa mediassa tulee vastaan juuri tämän tyyppisiä tapauksia: asialliseen keskusteluun tai kommenttipalstalle eksyy ainakin se yksi tyyppi, kenen on pakko sohaista muurahaispesää härnäävästi kepillä jotenkin osoittaakseen, että hän on se parempi tyyppi (vaikka moralisoivasta tai syyllistävästä kommentista ei millään tavalla käy ilmi henkilön omat toimintaperiaatteet).

Kun jakaa omaa elämäntyyliään suurelle yleisölle mediassa (huom en puhu nyt itsestäni :D) on ihan selvää, että se yleisö haluaa tietää ja nähdä enemmän. Mutta tästäkin huolimatta mä olen sitä mieltä, että julkaisijan ei tarvite. Yhtään kukaan ei ole tilivelvollinen varsinkaan anonyymeille kommentoijille siitä, että miksi tekee asiat niin kuin tekee tai mitä hän ajattelee asiasta x. Ihan samalla tavalla esimerkiksi mun yksityiselämä ei kuulu työnantajalleni niin kauan, kun se ei millään tavalla vaikuta työpanokseeni. Ja tähän väliin voin omakohtaisesta kokemuksestani sanoa, että välillä kannattaa puhua niistä omista jutuista, vaikkei tarvisikaan. Ne tekee susta persoonan, eikä pelkkää duuniaan hoitavaa robottia.

Palatakseni takaisin itse aiheen pariin, minusta meidän pitäisi enemmän muistuttaa itseämme, ja toisiamme, siitä että me kaikki olemme ihmisiä samalla viivalla. Kaikki tekemämme valinnat muokkaa meitä suuntaan tai toiseen ja jotkut niistä valinnoista voi olla huonompia kuin toiset, mutta itse ajattelen niin, että kukaan ei ansaitse vihamielistä arvostelua niistä valinnoista, ajatuksista. Tarkoitus ei ole kuulostaa tekopyhältä joten haluan korostaa että on asia erikseen kun ne valinnat tietoisesti ja suoraan vahingoittaa jotain toista esimerkiksi väkivaltaisesti.

Joten: vaikka sinulla on mustavalkoinen tai hyvin jyrkkä näkemys vaikkapa eläinten oikeuksista, kasvissyönnistä, maahanmuuttopolitiikasta, kulutustottumuksista tai mistä tahansa, niin rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että se ei tee sinusta parepaa ihmistä. On hienoa, että joku jaksaa perehtyä johonkin aiheeseen intohimoisesti ja on siten valveutunut, mutta se ajattelumalli, jonka osa tästä porukasta tuntuu omaavan ja jonka mukaan toisin toimivat ovat velvollisia perustelemaan oman kantansa heille, on typerä. Mä itse koen, että on ok soljua harmaiden vivahteiden joukossa, silläkin uhalla että se tekee jonkun silmissä musta laiskan, mukavuudenhaluisen ja yksinkertaisen. Pitää myös muistaa, että yksi ominaisuus ei sulje toista pois, joten se joka huutelee toisen perään asiasta y, voi olla itse maailman paskin asiassa z. Jos joku ihminen kertoo olevansa a, niin se ei todellakaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, että hän olisi myös kaikki muut hemmetin aakkoset, vaikkei hän sitä kyseisellä hetkellä kerro.

Millaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää?

Kesäkunnossa nyt ja aina

Kuten olen monesti aiemminkin sanonut, mulle on luontainen tapa ajatella asioista aina mahdollisimman positiviisesti ja suhtautua kaikkeen sen mukaan. Tämä kohdistuu tietenkin myös kehoon ja omaan ulkonäköön. Kehopositiivisuus on kuitenkin alue, jonka olen osannut hahmottaa ja hyväksyä kunnolla vasta viimeisen vuoden sisään, aiemmin se on ollut tavallaan ok, mutta kuitenkin alitajunnassa sitä on tietyllä tapaa kokenut olevansa vähän vääränlainen. En nykyisinkään ole varmasti monenkaan mielestä oikeanlainen, mutta ero on siinä, että minua ei kiinnosta pätkääkään, jos näin on. Olen ymmärtänyt, että mikään muu ei elämässä ole niin läsnä, kuin muutos. Olen tämän näköinen nyt, mutta vain jonkin aikaa. Riippuen tekijöistä, joihin voin itse jonkin verran vaikuttaa ja tekijöistä, joihin en. Miksi ulkonäöstä siis pitäisi stressata sen enempää?

Helppoahan se on sanoa. Olen itsekin monesti epäillyt pukea shortseja jalkaan ihoni epätasaisuuden ja reisien selluliitin takia. Hihattomissa paidoissa tuntuu että allit painaa koko kehoa maan tasalle. Tai mites ne jenkkakahvat ja pömppömaha? Bikineissä liikkuminen ei ole tullut kysymykseenkään.

Faktahan on, että näytit miltä tahansa, niin aina on joku, joka katsoo. Arvostelevasti, ehkä ihaillen tai kateellisena, ehkä huvittuneena. Ja sille ei mahda yhtään mitään. Mutta kunhan itse tietää, että on tasan tarkkaan oikeutettu näyttämään juuri siltä miltä haluaa, tai vaikkei haluaisikaan. Ja jos ei halua, pitää muutoksen tapahtua ulkoisesti tai pään sisällä. Mikäli kyseessä ei ole useiden kymmenien kilojen terveyttä uhkaava ylipainotekijä, suosittelen jälkimmäistä, sillä muutos on todennäköisesti paljon kestävämpi.

Mikään ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä, itselläni muutos on kestänyt varmasti vuosia, sitä itse varsinaisesti tiedostamatta. Mä en koskaan ole ollut mikään rantaleijona enkä viihdy uimarannoilla tai oikeastaan edes pidä uimisesta, joten se bikinitekijä menee siinä - jos käyn uimassa kerran vuodessa jossain yleisellä uimarannalla (muutamaan vuoteen en muuten sitäkään) niin mun ei varmaan tarvitse vastahakoisesti treenata itseäni sen näköiseksi, että haluan pukea päälleni henkkamaukan  niukimmat halpisbikinit. Jos se on jollekin ongelma, niin tuolla henkilöllä on huomattavasti enemmän käsiteltävää itsensä kanssa kuin minulla.

On totta, että mulla ei ole mitkään sulosääret - toisinaan tuntuu edelleen jokseenkin koomiselta pukea mekko ilman sukkahousuja niiden kaveriks tai vetää shortsit jalkaan. Mutta mä olen sitä mieltä, että oli ongelma mikä tahansa, niin ei sitä tarvitse piilotella. Eikä siten mun tarvitse kulkea farkut jalassa kesähelteillä. Tiedän saavani ei niin suopeita katseita varsinkin itseäni nuoremmilta tytöiltä, mutta toisaalta ehkä hyväkin niin - koska muutos on välttämätön, ei kukaan pysy ikuisesti silosäärisenä venus-jumalattarena, vaan kyllä sinne suonikohjuja ilmestyy ajan kuluessa yhdelle sun toiselle. Toisaalta haluan myös toiminnallani luoda välittömämpää ilmapiiriä ja näyttää, että jos minä kehtaan, kehtaat sinäkin.

Mun kesäkuntoni on tänä vuonna tämä. Ensi vuonna ehkä toisenlainen. Viisi vuotta sitten erilainen. Olennaista on se, että siihen päästäkseni mun ei tarvitse aloittaa alkuvuotta maanisella salitreenamisella ja jollakin dieetillä. Mun ei tarvitse harmitella, etten näytä bikinimallilta tai etten voi käyttää crop toppeja koska mun keskivartalo näyttää niissä epäimertevalta. Ajatuksena tässä taustalla siis sekin, että hyväksyy ja omaksuu omat niin sanotut puutteensa ja vikansa eli jos joku vaatekappale näyttää hyvältä vaikkapa parhaan ystävän päällä, ei se välttämättä näytä sinun päällä. Ja toisinpäin. Voi tuntua ikävältä ja haastelliselta löytää ne omat jutut, mutta ainakin omasta mielestä se palkitaan, sillä ymmärrettyäni itse sen, ei mulla ole ollut minkäänlaista tarvetta yrittääkään olla jotain muuta. Pukea siis esimerkiksi kivannäköistä crop toppia mun päälle. Koska se ei näytä siltä mun päällä. Sen sijaan voin pukea jotain itseni näköistä, kuten vaikkapa tämän setin näissä kuvissa. 

Kesäkunnosta ei kannata tehdä itselleen vihollista tai mahdottomalta kuulostavaa haastetta, vaan jokapäiväinen kaveri, joka tukee ja tsemppaa sekä hyväksyy sut sellaisena kuin olet, eilen, tänään ja huomennakin. 

Suhteeni alkoholiin

Oma suhtautumiseni alkoholiin - tai pikemminkin kulutukseen on muuttunut aika hurjasti viimeisen reilun vuoden aikana. Tajusin myös, etten ole oikeastaan koskaan kirjoittanut aiheesta, vaikka tuo aihe koskettaa tavalla tai toisella varmasti jokaista, joten ajattelin näin sunnuntain kunniaksi (mikä on varmasti monelle se kuuluisa darrapäivä) ajatuksiani alkoholista ja sen käytöstä sekä pohtia, mikä omalla kohdalla onkaan muuttunut.

Lyödäänpä ensin faktat tiskiin: itse olen alkoholistin tytär. Tämä tosin on vaikuttanut oleellisesti vain isäsuhteeseeni, ei niinkään suhtautumiseeni alkoholiin, joten jätetään tällä kertaa ihmissuhdemietteet pois. Mutta, alkoholi on siis ollut iso osa elämääni alusta asti. Jossakin vaiheessa nuoruutta se ahdisti, varsinkin siinä vaiheessa kun omassa tuttavapiirissä oman ikäiset tyypit kertoivat kännikokemuksiaan viikonlopun jäljiltä. Tuli fiilis, että en minä halua olla sellainen. Taustalla piili ehkä jonkinnäköinen alitajuntainen pelko siitä, että musta tulisi isäni kaltainen. 

Jossakin vaiheessa tietenkin kokeilin alkoholia itsekin. Baareissa tuli täysi-ikäistyttyäni käytyä harva se viikonloppu. Itselleni on kuitenkin aina ollut helppoa tunnistaa ne omat rajani, ja mulle ei alkoholinkäytön seurauksena ole koskaan tapahtunut mitään ikävää, peruuttamatonta enkä tietääkseni ole omalla päihtyneellä käytöksellä aiheuttanut harmia kenellekään. Alkoholi vaikuttaa muhun loppujen lopuksi hyvin vähän: musta ei tule kovasuista muijaa, joka on huutamassa kaikille ja kaikesta, eikä nyyhkyttäjää, joka humalassa avaa elämänsä kurjia puolia ja pillittää niille. Ei myöskään nymfomaania, jolle miesten huomio olisi kaikki kaikessa. Musta tulee ainoastaan puheliaampi ja spontaanimpi. 

Alkoholinkäyttö on mennyt mulla koko täysi-ikäisyyden ajan tietynlaisissa sykleissä: yhtenä kautena tuskin juon sitä ollenkaan ja toisena kautena vähän enemmän. Opiskeluaikana tuli bailattua viikoittain eikä se silloin tuntunut oikein missään. Toisinaan muistan miettineeni omaa alkoholinkäyttöä, mutta en missään vaiheessa kokenut sitä kuitenkaan liialliseksi, en heilunut räkäkännissä pitkin kyliä muistamatta seuraavana aamuna mitään. Alkoholinkäyttöni muuttui, kun aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Ei heti, sillä poikaystävänikin käytti alkoholia tuolloin melko runsaasti viikonloppuviihdykkeenä, mutta jossain vaiheessa se väheni huomattavasti molemmilta. Omalla kohdallani tähän toki vaikutti myös koulun loppuminen ja työelämään astuminen, olinkin yhtäkkiä töissä käyvä aikuinen, enkä valtion tuin elävä opiskelija. Silti säännöllinen bailaus ja nestepitoiset illanistujaiset olivat läsnä.

Miten mun suhtautuminen on sitten muuttunut viimeisen vuoden aikana? Ryyppäminen ei vaan enää kiinnosta. Aina silloin tällöin sitä kokeilee, kuten nyt perjantaina ystävän kanssa juotiin useampikin annos alkoholia, mutta seuraavana päivänä mulla on aina ikävä fiilis. Vaikka varsinaista krapulaa ei olisikaan, eikä varsinaisesti henkistäkään, en tykkää siitä olosta mikä seuraavana päivänä on: nuhjuinen, väsähtänyt, koko kroppa vähän sellainen tahmea. Mikä nyt ei sinällään ole ihme, koska eihän alkoholi ole keholle hyväksi. Mutta vaikka ryyppääminen ei kiinnosta, en kuitenkaan koe tarpeelliseksi alkaa sellaiselle kaikki tai ei mitään -linjalle. Absolutistia musta ei saisi millään, vaikka ilman alkoholia pärjäisinkin. Miksi? Koska mun mielestä kieltäytyminen totaalisesti jostakin, oli asia mikä tahansa, on vain itsensä kiusaamista, ellei kyseessä sitten ole oikeasti jokin addiktio. Mun mielestä on ihan jees juoda pari siideriä joskus arki-iltanakin, koska mun lempparisiiderit on oikeasti musta hyvänmakuisia. En juo niitä siksi, että hakisin hiprakkaa. Ravintolassa syödessä saatan hyvinkin juoda pari siideriä ruuan kylkiäisenä. 

Omakohtaisista kokemuksistani tiedän, mitä alkoholi ja muut päihteet pahimmillaan tekevät ihmisille. Siksi toisinaan tuntuu vähän hassulta, että meillä on baareja, joissa saa oikein luvan kanssa päihtyä (kunhan siitä maksaa hyvän hinnan) mutta sitten kun vedät jotain muuta, olet alinta ihmiskastia mitä kuvitella saattaa. En nyt varsinaisesti vertaa alkoholia lääkkeiden tai huumeiden käyttöön, kuten varmaan ymmärsitte, mutta asettelu silti on vähän hassu. Tavallaan, päihdehän se alkoholikin on. Mutta alkoholipolitiikka ja muut päihteet ovat asia kokonaan erikseen, enkä ala niistä jauhaa tässä postauksessa. 

Itseäni huolestuttaa myös ryyppäämisen ja humaltumisen viihdearvo, aiheesta tehdään todennäköisesti biisejä enemmän kuin mistään muusta tällä hetkellä, ainakin tuntuu siltä. Lisäksi mua on aina elokuvissa häirinnyt sangen vapautunut päihteiden käyttö, esimerkiksi monissa komediaelokuvissa vedetään bailauksen yhteydessä jos mitä tabua naamariin ja asiasta tehdään hauska ja hulvaton juttu, vaikka todellisuudessa se on omasta mielestäni kaukana siitä.

Yhtenä kohtana täytyy sanoa vielä kaikki kännitarinat, joita varmasti löytyy jokaiselta, jotka ovat joskus alkoholia juoneet enemmän kuin sen pari annosta. Itseltänikin. Näitä kerrotaan kaveruksien kesken ja nauretaan niille ja ne ovat itse asiassa aika suosittu small talk -aihe meille suomalaisille, tuntuu toisinaan naurettavan helpolta jakaa omia känniseikkailujaan sellaisille ihmisille, joille ei nyt välttämättä muuten kuitenkaan avaa omaa elämäntilannettaan ja ajatuksiaan. Tämä ilmiö tuntuu tarkemmin ajateltuna todella hassulta. Olen tehnyt niin itsekin, mutta nykyisin pidän asiat mieluummin itselläni, tuntuu lähinnä tyhmältä kertoa vanhoja juttuja. Joitakin tuttavien viikonloppujuttuja kuunnellessa ei varsinaisesti tee mieli nauraa, vaan kysyä, että tekisitkö noin selvinpäinkin. 

 

Alkoholi ei ole koskaan ollut mulle mikään pakokeino, vaan ainoastaan hauskanpitoon yhdistettävä tekijä. Hiljattain olen kuitenkin ymmärtänyt, että koska olen omalla tavallani aika varautunut ihminen, joka ei juurikaan puhu turhia, on alkoholin tuoma fiilis ollut mulle tietynlainen irtiotto, vapaapäivä. Nimenomaan on ollut, sillä enää en koe asiaa noin ja siksi alkoholinkäyttö ei enää tunnukaan olennaiselta. Olen hauska ja hyvä tyyppi ihan selvänäkin ja vaikka en olekaan (ainakaan tietoisesti) koskaan hakenut mitään hyväksyntää käyttämällä alkoholia, on se tavallaan kuulunut juttuun. Jos multa kysytään, että valitsenko viikonloppuiltana baarin ja alkoholin, vai koti-illan, on vastaus varmasti 9/10 kysymyskerralla jälkimmäinen, ihan siitäkin syystä että olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen :D

Toisinaan tulee fiilis, että olisipa mahtava irrotella, mutta tajusin hiljattain, ettei sillä irrottelulla ole mitään tekemistä alkoholin kanssa. Jotenkin se on vain itselläni mennyt aina niin, ja jos huomaa kaipaavansa jonkinlaista irrottelua ja hulluttelua, muttei alkoholia, niin musta se on tavallaan hienoa. Olen ymmärtänyt itsestäni jotain olennaista. 

Minkälainen näkemys teillä on alkoholinkäyttöön ja miten se näkyy teidän elämässänne? Tuleeko alkoholia käytettyä harvemmin vai useammin? Haluan myös vielä sanoa, että tällä tekstillä ei ole tarkoitus arvostella kenenkään valintoja: mulla on ystäviä, jotka eivät käytä lähes koskaan alkoholia ja ystäviä, jotka käyttävät sitä käytännössä viikottain. 

Tämä on kuitenkin aihe, joka puhuttaa aina ja se herättää paljon mielipiteitä, joten halusin tuoda osan näistä ajatuksista myös tänne blogiin. 

Ravintolatyöntekijän avautumisia

Olen työskennellyt ravintola-alalla niin keittiössä kuin asiakaspalvelussa eli tarjoilijana vuodesta 2013 lähtien ja matkan varrelle on mahtunut jos jonkinmoisia sattumuksia ja etenkin sellaisia asiakaspalvelutilanteita, jotka toistuvat jossakin määrin lähes viikottain. Ärsyttäviä sellaisia. Ajattelin koota tähän postaukseen niistä yleisimpiä, eikä postauksella ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä eikä kyseessä ole mitään yksittäistapauksia. Jutun olen laatinut kokonaan omien kokemuksieni kautta nimenomaan työntekijän silmin, humoristisella otteella. Kaikki kohdat eivät myöskään tietenkään päde jokaiseen paikkaan.

Myönnätkö sinä kuuluvasi johonkin näiden alla mainittujen (a)asiakkaiden joukkoon tai jos työskentelet asiakaspalvelualalla, millaisia kokemuksia sun eteen on sattunut tai pystytkö samaistumaan johonkin näistä?

Ihmiset, jotka eivät muista, mitä ovat aiemmin syöneet. Tämä on ihan klassikko, joka jaksaa siitä huolimatta toisinaan ihmetyttää. Tämän voi oikeastaan jakaa kahteen eri osioon: on ne sosiaaliset ihmiset, jotka ilmeisesti ruokaillessaan keskittyvät itse kaikkeen muuhun kuin omaan ruokaansa ja näin ollen kysyvät aina ruokaseuralta, mitä ovat viimeksi syöneet ja mikä olikaan hyvää. Sitten löytyy myös niitä, jotka aloittavat lauseen tyyliin "söin viimeksi jotain tosi hyvää, mitähän se oli?!" No kuulepa ku minä en tiiä!

Ihmiset, joille asiakaspalvelutilanne ja ruuan tilaaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Näitä tulee vastaan lähes päivittäin. Osa ihmisistä kokee asiakaspalvelutilanteen ilmeisen vaikeaksi ja syitähän tähän voi olla miljoonia, mutta monesti ongelma tuntuu piilevän siinä, että ei tiedetä, miten toimia ja sitten mieluummin pöllöillään, kuin kysytään. Jos kysytään, niin kysytään hiljaa ruokailutoverilta, joka ei todennäköisesti tiedä vastausta sen paremmin. Tässä kohtaa on aina vähän vaikea päättää, pitäisikö vastata, vai olla niin kuin ei olisi kuullutkaan, kysymystä kun ei esitetty sinulle. Toisena kohtana tyypit, joille ruuan tilaaminen on kovin vaikeaa. "Mä otan tän" ja osoittaa menussa vähän kyseenalaista kohtaa, osoitus voi siis tarkoittaa esim. kahta eri annosta. "Niin kumpi, a vai b?" "No tämä!" Noniin.

Laskun pyytämisen sietämätön vaikeus. Pöydässä käydään viisi kertaa kysymässä, että maistuihan ruoka ja otatteko lisää, no mites juomapuoli. Samalla siinä istua näkötetään ulkovaatteet päällä lompakot pöydällä ja parhaassa tapauksessa kortit ja setelit sekaisin, mutta ei, laskua emme pyydä edes vahingossa. Koska itse koen, että laskun ehdottaminen ja tuputtaminen on epäkohteliasta, nämä tilanteet aiheuttavat halun hakata päätä seinään. Kysy lasku mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, niin ei tarvitse pöydässä huokailla ja hikoilla jos kiire yllättää, eikä tarjoilija pääse tuomaan laskua sillä sekunnilla.

Ihmiset, jotka alkavat laskun pyytämisen yhteydessä kiistellä maksun hoitamisesta. "Laitetaanko yhteen vai erikseen?" "Erikseen!" "Laita samaan vaan." Ja sama vänkäys jatkuu seuraavat puoli minuuttia. Ehdotelma: asian voisi ehkä sopia etukäteen, jolloin asiakaspalvelija ei joudu kiusalliseen tilanteeseen todistamaan vänkäystä siitä, kuka maksaa ja minkä verran ja kenen vuoro se on tällä kertaa. Tosin niitäkin tapauksia löytyy, jotka lykkäävät vastuun tarjoilijalle "tuo mitä tuot" -tyyppisesti ja siinähän se riemu repeää. 

kuva kuva kuva kuva

Ihmiset, ketkä haluavat alennuksen kaikesta. Monissa paikoissa löytyy alennuksia esimerkiksi opiskelijoille tai jonkun muun kortin omaaville henkilöille ja monissa paikoissa on käytössä esimerkiksi lounaspassit. Tai sitten on satunnaisia tarjouksia, joissa monesti vielä erikseen sanotaan, että tarjous ei ole yhdistettävissä muihin alennuksiin. Tarjoushaukkailussa ei ole mitään vikaa, tai siinä, että haluaa päästä mahdollisimman edullisesti, mutta osalle ihmisistä on hirveän hankala ymmärtää, että vaikka lyö pöytään vaikka viisi alennukseen oikeuttavaa kuponkia, niin ei niitä kaikkia voi kerralla käyttää. Monesti etu on myös henkilökohtainen, mikä tuntuu olevan se kaikkein hankalin asia. "No mulla on täs kuus frendiä ni mulla pelkästään on tää alennukseen oikeuttava lipuke mut maksan nää meiän kaikkien!" Vähän sama asia, kuin yksi 18-vuotias marssisi baariin viiden alaikäisen kaverinsa kanssa ja ostaa heille alkoholijuomat, koska hänhän on täysi-ikäinen. Ei se nyt vaan ihan niin mene.

"Tarvitsetko kuittia?" Tämä on pakko kysyä joka kerta, asiakaspalvelija ei tee sitä kiusallaan. Ja se on kysyttävä niin monta kertaa, kunnes asiakas kuulee ja vastaa kysymykseen. Maksutilanteeseen keskittyminen on usein vaikeaa etenkin isommalla porukalla liikenteessä ollessa, mutta haluan silti aina selvän vastauksen tuohon polttavaan kysymykseen. Luojan kiitos ihmisille, jotka osaavat jo pin-koodia laittaessaan tai lähimaksuominaisuutta käyttäessään todeta, että ei, kuitille ei ole tarvetta. Jos puolestaan kuittia ei tosissaan tarvitse, niin kannaattaako sitä edes ottaa sillä monissa tapauksissa, kuten maksupäätteellä maksaessa, ensimmäinen kuitti tulee kauppiaalle ja vasta toinen asiakkaalle, joten paperia kuluu. 

Ihmiset, jotka marssivat paikalle maanomistajan elkein. Näitä on nähty paljon. Joskus jopa niin, että vaikka pöydässä on ollut selkeästi varattu -lappu, se on huitaistu pois niin kuin sitä ei olisikaan ja omittu pöytä omiin tarpeisiin. Neljän hengen pöytään tunkee kuusi ihmistä, vaikka kuuden hengen pöytä olisi kyllä vapaa, tai sitten kuuden hengen pöytään istahtaa kaksi ihmistä, vaikka kahden hengen pöytiä olisi tarjolla useampikin. Ei, eih! Tää pätee etenkin viikonloppuisin, kun väkeä on liikkeellä enemmän. Usein arkisin, varsinkin alkuviikosta, on ihan sama istutko kymmenen hengen pöytään yksin ja todennäköisesti tarjoilija sen sinulle kertookin, mutta ruuhka-aikoina kannattaa kysyä vinkkiä, mihin saa mennä ja missä on tilaa. Niin, ja sitten on vielä ne tyypit, jotka päättävät kaikessa hiljaisuudessa keskenään vähän tuunata ravintolan sisustusta ja yhdistää pöytiä omien tarpeiden mukaan. Ai perkele.

Ihmiset, jotka haluavat vaihtaa annoksestaan kaiken. Veloituksetta. "Haluaisin tämän annoksen, mutta voisinko vaihtaa siitä tämän ja vielä tuon?" "Meillä olisi kyllä tämä toinen vaihtoehto, joka voisi olla sopivampi, siinä ei ole kumpaakaan noista, mitkä haluaisit vaihtaa." "No mutta mä haluan tämän silti!" Selevä. Se, että annoksesta haluaa vaihtaa jotain, ja siitä peritään lisämaksu, ei ole mikään hankalan asiakkaan lisätaksa, vaan se tuottaa lisähommaa keittiöön ja sen takia on ihan oikeutettua pyytää siitä lisähinta. Jos ei halua maksaa siitä, että saa mitä haluaa, kannattaa niellä se, mitä edullisimmin saa. Ja miksi ketsupin pitäisi olla joka paikassa itsestäänselvyys?!

Ihmiset, jotka tulevat paikalle muutama minuutti ennen sulkemista. Kyllä, meillä kaikilla on toisinaan tiukka aikataulu ja toisinaan mieli tekee jotain niin pahasti, että pitää juosta paikan päälle ehtiäkseen, vaikka aikaa on vähän. Mutta tämä ihmisryhmä jaksaa silti ihmetyttää: miksi haluat tulla syömään silloin, kun työntekijät odottavat jo pääsevänsä kotiin, keittiö sulkeutuu muutaman minuutin päästä, eli sinulla on tasan hetki miettiä mitä haluat ja kolmanneksi, ruuan valmistuksen jälkeen sinulle jää about 10 minuuttia aikaa nauttia siitä, samalla (ellet maksanut annostasi jo etukäteen), kun tarjoilija laskuttaa sinua? Ruokanautinto ja ravintolakokemus parhaimmillaan, I bet.

Ja hei, vaikka näitä kohtia muodostui tähän aika monta, niin silti valtaosa asiakaspalvelutilanteista on suhteellisen neutraaleja tai positiivisia, sellaisia, joista ei ole mitään ikävää sanottavaa, homma toimii puolin ja toisin ja jokainen osapuoli tietää, miten toimitaan, mitä tilataan ja kommunikaatio pelaa :) 

Punainen tupa ja perunamaa, ei kiitos

Monilla ikäisilläni on jotakin seuraavista: oma auto, oma asunto, kihlasormus, lapsia. Monesti jopa montakin näistä. Sain juuri viikonloppuna kuulla, kuinka parista tuntemastani tyypistä on tulossa isejä ja puhuttiin kaverin kanssa hänen ASP-tilistään ja onko minulla sellainen.

Näitä kaikkia asioita yhdistää yksi asia: minä en halua niitä. En sano, etten koskaan, mutten ainakaan nyt. Kun ympärillä ja somessa on ihmisiä, jotka puhuvat tulevaisuuden rakentamisesta ja mainitsevat sitten näitä seikkoja, mä olen aina ihan ulalla. Ymmärrän, että monet ihmiset haluavat näitä asioita ja että ne ovat tärkeitä, vaikkapa vain suunnitteluasteella, mutta omalla kohdalla ne eivät ole edes siellä. Usein keskustelen innokkaasti mukana, no koska ystävien ja tuttujen asiat kiinnostavat ja haluan, että he uskoutuvat minulle suunnitelmistaan ja toiveistaan, mutta kun tulee oma vuoroni, en oikeastaan tiedä mitä sanoisin. Tiedän, että on ok haluta eri asioita, mutta näistä asioista puhuessa tulee silti vähän kummajais-olo. Mulle tulevaisuus on tulevaisuus, enkä halua erikoisemmin suunnitella sitä. Mitä tulee eteen, se otetaan vastaan sen hetkisten kykyjen ja voimien mukaan.

Miksi mä en sitten halua omaa asuntoa, joka kaiken järjen ja tilastojen mukaan on paljon kannattavampaa? Koska mä olen asunut elämäni aikana 11 eri asunnossa, joista kaikki ovat olleet vuokra-asuntoja. Mulle koti on se, minne teen kodin. Niin hölmöltä kuin se varmasti kuulostaakin, oma asunto tai talo merkitsee mulle tässä elämänvaiheessa kahleita. Se että mulle annettasiin (kuvainnollisesti, koska asuntoja ja taloja ei tosta noin vaan jaella :D) nyt asunto, joka on minun omaisuuttani ja siinä on kiinni minun (laina)rahani, tuntuu jotenkin hurjalta. Omistaa jotain niin arvokasta. Tällä hetkellä arvokkain omistamani asia on... en osaa edes sanoa.  Jos nyt kuitenkin voittaisin Veikkauksen pelissä useamman miljoonan, toki mitä luultavammin hankkisin jonkun upean kämpän, mutta sitä on turha jossitella. Mä olen ihan tyytyväinen vuokra-asuntoelämään ja toisinaan on kurjaa, että se kyseenalaistetaan. Elämä on paljon muutakin kuin oman voiton maksimoimista ja rahan vetämistä kotiinpäin. Sama pätee omaan autoon. Toki me asutaan alueella, jossa oma auto ei ole ollenkaan välttämätön ja julkiset kulkee niin hyvin, että niillä pääsee paikkaan kuin paikkaan. Sitä paitsi autottomuus on ekologisempaa ja jos voin vaikuttaa maailmaan edes sillä tavoin, niin sekin on jotain. 

vaatteet, tennarit ja reppu H&M

Poikaystävän kanssa ollaan nyt seurusteltu reilut kolme vuotta, eikä kihlautuminen ole käynyt mielessäkään, vaikka etenkin pappani jaksaa aina sormuksien perään kyselläkin. Se on mielestäni jotenkin vanhentunut tapa ja voisin kuvitella, että jos me päättäisimme nyt avioitua, niin se tapahtuisi puolitosissaan esitetyn kysymyksen ja siitä seuraavan pitkän keskustelun jälkeen, ei minkään näennäisesti romanttisen tapahtumasarjan yhteydessä. Mulla ei ole mitään avioliittoa vastaan ja olen monesti miettinyt, millaisen juhlatilaisuuden haluaisin järjestää, jos kyseessä olisi omat häät. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain virallinen todistus ja sormus symboloimassa tehtyä sopimusta - enkä mä edes pidä sormuksista, joten minkään kokoinen timantti minkäänlaisessa sormuksessa ei tee muhun vaikutusta. Jo se, että joihinkin virallisiin papereihin tulee merkata määritelmä avopuoliso, tuntuu oudolta. Ei siis satuhäitä odotettavissa täältä suunnalta!

Joskus nuorempana ajattelin, että mulla olisi perhe tosi aikaisessa vaiheessa (eli no, tämän ikäisenä), mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä varmemmaksi tulin siitä, etten tosiaan ole valmis tai halukas perustamaan perhettä ja olemaan äiti. Lapset eivät koskaan ole olleet lähellä sydäntäni ja mulla on hyvin vähän kokemuksia lasten kanssa olemisesta enkä osaa olla heidän kanssaan, jos jossakin yllättävässä tilanteessa niin käy. Se ei tule multa luonnostaan. Tai ehkä se tulisi, jos lapsiin ja heidän juttuihinsa tottuisi. Muistan, kuinka jokin aika sitten näin unta, jossa sain ihanan tyttölapsen ja unessa tiesin ja tunsin, että se on minun ja rakastin sitä, mutta toisaalta alitajunnassa tunsin kauhua ja syyllisyyttä, koska en halunnut lasta. Unesta herättyä olo oli hyvin outo, ja kai edelleen vähän syyllinen. Lapsien hankkiminen ei ole käynyt mielessä edes puolivahingossa enkä usko niin sanotun biologisen kellon tikittävän omalla kohdallani vielä pitkään aikaan, jos koskaan. Mä kyllä tiedän, mitkä nimet antaisin mahdollisille lapsilleni ja uskoisin jopa olevani ja kykeneväni olemaan hyvä äiti, mutta ei, nyt ei tosiaankaan ole sen aika. Ja tavallaan on tärkeää, että tunnistaa sen itsessään ja uskaltaa myöntää sen itselleen. Sitä paitsi koen, että maailma on nykyisin niin myrkyllinen ja ylikansoitettu paikka, etten tiedä, haluaisinko saattaa tänne uutta ihmisenalkua. Tällä ei ole tarkoitus syyllistää ketään - ne, jotka haluavat jälkikasvua enemmän kuin mitään muuta, ovat varmasti tarkoitettuja siihen tehtävään, mutta että jos minunlainen alkaa karkeasti ilmaistuna puoliksi vasten tahtoaan lisääntymään, niin olisihan se nyt lähinnä synti. 

Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään tästä tekstistä, tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään valintoja, suunnitelmia ja unelmia, halusin vain kertoa oman puoleni niistä tavanomaisimmista. On ok haluta elämässä ja elämältä erilaisia asioita, eikä se tee kenestäkään toista parempaa tai huonompaa :)

Power of Makeup

Itselleni meikittömyys on aina ollut luonnollista, enkä ole millään tavoin hävennyt meikitöntä naamaani tai tuntenut oloani epämukavaksi. Se on oikeastaan aika lailla toistepäin - tykkään kyllä meikata ja saada itseni kivemman näköiseksi, mutta kaikista mukavin olo mulla on meikittä, koska ei tarvitse miettiä että jos nyt raavin naamaa, niin lähteekö puolet meikkipohjasta irti tai onko luomivärit ja rajaukset nyt edelleen siellä missä pitäisikin. Ja osittain myös ihotyypistäni johtuen meikittömyys tai hyvin vähäinen meikki on se kaikista paras vaihtoehto.

Koska mulla ei ole kasvoissani mitään sellaista, mitä pitäisi erityisesti peitellä tai muuttaa, on meikkini usein aika luonnollinen ja silloinkin kun meikkiä on verrattain aika paljon, niin sellaista mielikuvaa ei kuitenkaan synny. Ainakin oma poikaystävä on mulle näin todennut :D Toisaalta meikki on pakko pitää suht simppelinä, koska olen aika kaavoihin kangistunut meikkaaja, enkä jaksa mitään contouring-kikkoja tms. 

 

Suurimmat ongelmakohdat naamassani - ja ihossani on atopian mukanaan tuomat vaivat. Kuten kuvistakin on havaittavissa, silmänympärysihoni on aika punakka ja kuiva, ja silmäpussit helposti havaittavissa. Toinen ongelmakohta on suunympärys, varsinkin nenän ja ylähuulen välinen ihoalue. Se kuivuu ja hilseilee tosi usein, mikä on vähän kiusallista, koska sitä ongelmaa ei saa peitettyä samalla tavalla kuin punertavaa silmänympärysaluetta. Nämä ongelmat ovat vähän kausittaisia, saattaa olla yksi hyvä viikko ja sitten pari huonompaa. Mä en ole löytänyt tähän mitään selitystä toistaiseksi, enkä ihan sitä mieluista ja sopivinta tuotettakaan, mutta en aio luovuttaa! Jos teillä on jotain hyviä vinkkejä jaettavaksi, niin saa kertoa :)

Jos te näette mut kävelemässä täällä Lahdessa jossakin, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä näette mut tuossa ensimmäisessä, meikittömässä ja hiuspidennyksettömässä lookissa. Ja todennäköisesti vielä silmälasit päässä. Mikään katseita (korkeintaan sääliviä) keräävä lookki ei siis ole kyseessä :D Joskus se olisi haitannut minua enemmänkin, mutta ei enää niinkään. Joka päivä ei vaan jaksa kiinnostaa, vaikka toki olisihan se kiva näyttää aina julkisesti liikkuessaan hyvältä, sädehtivältä ja oikein hyvinvointiselta, mutta en minä ainakaan jaksaisi pitää sellaista illuusiota yllä. Mieluummin menen töihinkin ilman meikkiä, totean työkaverille että kato nyt tätä naamaa, saanko olla keittiössä piilossa koko vuoron ja sitten olen. Työkaverit on tietoisia mun huonoista iho- ja naamapäivistä ja suhtautuvat niihin neutraalisti, mikä on kiva. Kukaan ei ihmettele, jos menen töihin vasemman puoleisen kuvan näköisenä, mutta kukaan ei myöskään ihmettele, jos seuraavana päivänä menen oikean puoleisen kuvan näköisenä.

 

Se, kuinka meikkaa, kuinka usein ja millä tuotteilla, on jokaisen oma asia eikä mielestäni kukaan ulkopuolinen ole siihen sanomaan mitään. Omasta mielestäni useimmat ihmiset ovat nätimpiä vähäisemmällä meikkimäärällä, mutta jos henkilö itse kokee olevansa kaunis ja hyvännäköinen vasta puolen tunnin meikkausoperaation ja kymmenien eri tuotteiden käyttämisen jälkeen, niin se hänelle suotakoon. On toki niin taitavia meikkaajia, että niiden kaikkien tuotteiden alle kätkeytyy ihan toisen näköinen henkilö ja tällöin ulkopuolisia voi suututtaa tuo luotu illuusio, mutta meikkaaminenhan on juuri sitä varten. Että niinä päivinä, kun ei kestä katsoa peilistä sitä omaa, meikitöntä naamaa, jossa voi olla ihovirheitä, värivirheitä tai muuten vaan tuntuu, että nyt ei toimi, niin voi taikoa putelista putelin perään sellaisen lopputuloksen, että tuntee itsensä paremman näköiseksi, kenties itsevarmemmaksi ja omaan tyyliinsä sopivammaksi. 

Itse voisin elää ilman suurinta osaa kosmetiikkatuotteita, mutta toistaiseksi en ole kokenut mitään syytä, miksi pitäisi. Toisinaan on kiva meikkailla ajan kanssa, ja toisinaan jopa yrittää opetella uusia jekkuja, joita on Youtuben tuhansista tutoriaalivideoista poiminut. Tosin toisinaan tässä mennään vähän yli, kuten missä tahansa liiallisen materiaalin keräämisessä - kukaan ei tarvitse viittä erilaista meikkivoidetta tai ripsiväriä, kymmentä erilaista luomiväripalettia tai kahtakymmentä huulipunaa, joista ainakin neljä on suurinpiirtein samanvärisiä. Myönnän, että itselläni on erilaisia huulimeikkejä verrattain paljon, kun miettii että käytän jotakin niistä ehkä 2 kertaa viikossa, mutta muuten mulla pysyy aika hyvin tolkku kosmetiikkahankintojen suhteen, hommaan uusia kun joku loppuu, tai toisinaan heitän tuotteita pois, koska ne ovat olleet avattuja todella kauan, eikä niiden teho ole enää silloin yhtä hyvä + bakteerikasvustojen riski kasvaa huimasti. Tämä tällä tavalla pohjustukseksi tähän, koska mulla on ihan jäätävän iso kosmetiikkapostaus tekeillänsä, eli niistä suurin osa on hankittu ihan tarpeeseen eikä "huvin vuoksi ja koska oli kivannäköinen" ;)

Millainen suhtautuminen teillä on meikkaamiseen tai meikattuihin ihmisiin? Pidättekö itsestänne enemmän meikittä vai meikin kanssa (tai lähinnä tunnetteko olonne yhtä sinuksi ja itsevarmoiksi kummin päin tahansa)? Mä henkilökohtaisesti en koe olevani kaunis ihminen meikittä tai meikinkään kanssa, vaan sellainen perus ihan kivannäköinen. Niinä huonoinakin naamapäivinä, kun ei kuitenkaan jaksa panostaa sen enempää, mulle riittää tieto siitä, että saan itsestäni halutessani kivemman näköisen meikin turvin. Ja sitten taas joskus kesäisin, perinteisellä aamunaamalla ja tukka pörröllä, edellispäivän auringonsäteet vielä poskipäillä, on fiilis ettei sitä tarvi meikata ollenkaan. 

PS. Kaikki tämän postauksen kuvat on täysin muokkaamattomia ja ilman meikkiä-meikin kanssa kuvilla on aikaeroa ehkä se about puoli tuntia :)

Se oikea tapaa elää

Kerro yksikin hyvä syy, mikset harrasta liikuntaa säännöllisesti ja tavoitteellisesti, syö vähähiilihydraattisesti ja käy mindfullnes-kursseilla opettelemassa tietoista läsnäoloa?

No mulla on yksi: se en ole minä. Olen viime aikoina huomannut, kuinka helposti ulkopuoliset tekijät antavat syytä huonoon omatuntoon, kun pitäisi olla parempi, paremmassa kunnossa, kivemman näköinen ja henkisesti tasapainossa. Osata 101 asiaa ja mielellään puolet niistä samaan aikaan. Sosiaalinen media luo ihan tiedostamatta sellaisia paineita, jollaisia ei ole koskaan aiemmin ollut. On kaksi ääripäätä: oikea ja väärä. Pitsapohjat tehdään kukkakaalista ja uutta smoothie-reseptiä tupataan instagramiin harva se päivä. Taitavasti kuvattuna tietenkin. Tulee fiilis, että on luuseri ja epäonnistuja, jos tekee kotona makkaraperunat ja istuu sohvalla tuijottamassa enemmän kuin yhden jakson lempparisarjaa Netflixistä. Suklaalevyn kanssa. Niiden makkaraperunoiden jälkeen. No ei kieltämättä ehkä se paras valinta, mutta omasta mielestä se ns. huono valintakin voi toisinaan olla oikea ja hyvä valinta, kokonaisuuden kannalta. 

Tulee fiilis, että ne rehelliset, omat mielipiteet ja -teot pitäisi pitää salassa ja tehdä niin kuin kaikki muutkin. Ettei erotu joukosta ja ettei koe itseään millään tavalla huonommaksi kuin muut. Faktoja tulee joka tuutista, kuinka pitäisi syödä, millainen liikunta sopii juuri sinulle ja nukuithan nyt varmasti vähintään kahdeksan tuntia yössä, koska vakaa unirytmi on kaiken perusta ja huonot yöunet tekosyy kaikelle.

Ei sillä, että lähtisin väittämään mitään faktoja vääriksi. Onhan kaurapuuro ja kuutta eri hedelmää sisältävä smoothie huomattavasti parempi valinta kuin paistetut munat ja pekoni paahtoleivällä kenelle tahansa ja rehellisesti valitsisin itsekin ensimmäisen vaihtoehdon 6/7 aamuna viikosta mieluummin kuin jälkimmäisen. Mutta oma instagram-tilini ei pursua inspiroivia terveysruokia, kuvia värikkäistä treenivaatteista tai saunan jälkeisiä kasvokuvia hehkutuksilla, että kuinka on hyvä olo. Ei, koska ne eivät ole minua, vaikka sisimmässäni ehkä haluaisinkin olla se parempi versio itsestäni, fiksu nuori nainen, joka on hyvässä kunnossa, näyttää kadehdittavan hyvinvoivalta ja tietää yhdestä sun toisesta hyvinvointiin liittyvästä asiasta vaikka mitä. Ja ehkä minusta vielä tuleekin sellainen, mutta omilla ehdoillani.

Elämme valintojen maailmassa ja tuntuu, että jos teet tietoisesti valinnan, joka ei välttämättä tue optimaalista hyvinvointiasi täysillä, sitä pitää perustella kaikille. Varsinkin itselleen. Kun työkaverit menevät salille, tulee fiilis, että kyllähän minunkin pitäisi. Mä itse asiassa tykkäsin salilla käymisestä silloin kun vuosi sitten siellä tuli käytyä vähintään muutaman kerran viikossa, mutta en ole toistaiseksi löytänyt itsestäni sitä kipinää, jonka avulla taas aloittaisin. Pitäisikö lähteä väkipakolla? Olen sellainen ihminen, etten tykkää aikataulutetusta elämästä, vaan haluan tehdä asioita fiilispohjalla. Mulla on vakituinen työ, ja se on ainoa rytmi, jonka elämääni tällä hetkellä tarvitsen. Oman elämänkatsomukseni mukaan elämä on liian lyhyt erinäisiin vaateisiin, aikatauluihin ja tavoitteisiin. Ja se sopii minulle tähän hetkeen. Enkä nyt tarkoita, että se mikä sopii minulle, pitäisi sopia muillekin, koska niinhän juuri asian laita ei ole. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille nämä kaikki mainitsemani asiat ovat elinehto ja perusta arjelle. Mä kuitenkin tykkään, että teen ja menen silloin kuin siltä tuntuu, ja silloin mä myös saan niitä tuloksia. Oli kyse mistä tahansa asiasta.

Tämä teksti ei suinkaan ole minkäänlainen oodi epäterveelliselle ja säännöttömälle elämälle, jos joku nyt niin ehti ajatella. Mä olen tehnyt viime aikoina hyvinkin tietoisia valintoja omaan hyvinvointiini liittyen, enkä avaa niitä juuri tässä tekstissä sen enempää, koska muutamista on tarkoitus kirjoittaa erillistä juttua myöhemmin, mutta tärkeintä niissä on, että ne ovat lähteneet täysin puhtaasti omasta itsestäni, omista tarpeistani eikä ulkopuolisten tekijöiden painostamana.

Elämä on lahja, seikkailu ja mielestäni liian lyhyt suorittamiseen. Minä en saa mielenrauhaa siitä, että syön superterveellisesti ja harrastan kolmea eri lajia säännöllisesti, koska se ei vaikuta elämäni arvoon millään tavalla. Kolesteroliarvoni ovat todennäköisesti koholla (mistä en tietenkään ole ylpeä) ja reisissäni on selluliittiä, en saa ravinnostani todennäköisesti kaikkia ravintoaineita tarpeeksi ja vatsalihakseni ovat heikossa kunnossa, mutta näistä huolimatta saatan elää pidempään ja onnellisempana, kuin että luettelemani asiat olisivat juuri toistepäin. Ikinä ei voi tietää. Toki jokainen tekemämme valinta joko tukee tai laskee jollakin tasolla eliniänodotusta, mutta loppujen lopuksi ei sillä lopulla ole välttämättä mitään tekemistä niiden kanssa.

Tämän tekstin pointti kaikessa sekavuudessaan yrittää olla se, että kaikki ratkaisut ja päätökset, mitä tekee, pitäisi tulla itsestään, omasta tahdosta eikä sosiaalisen median, ulkopuolisten ihmisten tai edes ammatti-ihmisten painostuksesta. Itsestään lähtevät päätökset, myönnytykset, ideat ja halut ovat niitä, mitkä kantavat, antavat elämälle mielekkyyttä ja saavat eteenpäin. Minun on hyvä olla tässä, omassa elämässäni kaikkine epätäydellisyyksineen, ja vaikka ne varmasti jonkun ulkopuolisen silmin näyttävät ja kuulostavat huonoilta, epäterveellisiltä, hätiköidyiltä, holtittomilta tai niistä puuttuu tavoittellisuus, niin ne sopivat minulle, nyt ja tässä. Ketä me loppujen lopuksi olemme tuomitsemaan toisten ratkaisuja ja tapoja elää ja olla? Pitää olla itselleen rehellinen ja armollinen ja se, minkä joku toinen hallitsee täysin, voi olla itselleen äärimmäisen vaikeaa ja hankalasti toteutettavaa, eikä siitä pidä masentua tai tuntea itseään huonommaksi. Olemme erilaisia ja tuntuu hölmöltä edes ajatella, että olisi yksi ja oikea tapa elää. Oli se sitten kuinka terveellinen tahansa.

EI ennakkoluuloille ja vihapuheille

Tarkoituksenani oli olla kirjoittamatta aiheesta blogiini, koska järkevää keskustelua aiheesta tuntuu olevan vaikea saada aikaiseksi ja toisekseen tuntuu, ettei näitä asioita voi tosissaan tuoda julki, jos ei halua tulla leimatuksi ja väärinymmärretyksi. 

Siksi en nyt oikeastaan lähdekään purkamaan omaa kantaani tähän turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten siivittämään kaikkia puhuttavaan aiheeseen, koska en usko osaavani tuoda sitä tarpeeksi hyvin esille siihen nähden, ettei mulla mitään selkeää kantaa edes ole. Mutta se, miten asiaa puidaan sosiaalisessa mediassa, kaupan kassajonossa tai baaritiskillä promillen humalassa, siihen mulla on sanottavaa. 

Omat päällimmäiset fiilikset? En tiedä mistä näitä lähtisi purkamaan. Siis varmaan eniten tässä surettaa se, kuinka vihamielisiä ja pelokkaita suurin osa suomalaisista on. En lähtisi lokeroimaan pelkoa välttämättä negatiiviseksi ominaisuudeksi, mutta kun pelko on pelkästään omien asenteiden, mielipiteiden ja ennakkoluuloisuuden sekä tietynlaisen ylpeyden summa, on se oikeastaan aika säälittävää. Juuri pari päivää sitten luin tosi harmistuneena erään entisen työkaverin kommentoimaa juttua, jossa kertoi hankkineensa jotain lupavapaata sumutetta/spraytä itsepuolustukseen, koska kulmilla liikkuu nykyään niin epämääräistä väkeä viitaten juurikin näihin turvapaikanhakijoihin. Toki itse olen ehkä vähän väärä ihminen arvostelemaan tällaista käyttäytymistä, sillä itse en ole koskaan, missään tilanteessa kokenut pimeällä liikkumista ahdistavana tai pelottavana, en ole koskaan osannut pelätä minkään maalaisen miehen tai naisen käyvän päälleni, saati sitten minkään muunkaan kauhuelokuvasta karanneen mölliäisen. Jutut päällekäyvistä ja turhan tuttavallisista pakolaismiehistä tai maahanmuuttajataustaisista raiskaajista ovat kantautuneet omiinkin korviin ja kai se on jossakin määrin loogista, että ihmisellä on tarve kohdistaa pelkonsa, saada lokeroitua ja nimettyä se ja tämä tuntematon joukkio ulkomaalaisia ihmisiä on tietenkin oiva kohde. Itse en usko, että näillä eri kulttuureista tulevilla miehillä on sen suurempi tarve ottaa ketään väkisin kuin supisuomalaisella Tepollakaan, mutta faktahan nyt on se, että suomalaismiesten määrä verrattuna Lähi-idästä tulevien miesten määrään on melko pieni, ja tietenkin mätämunia mahtuu isompaan joukkoon huomattavasti enemmän. Näihin kulttuurillisiin eroihin en ole sen paremmin tutustunut, mutta jokin mussa epäilee, ettei se ole ainakaan sidoksissa miehen älykkyysosamäärään tai testosteronin määrään, joten yleistys siitä, että ulkomaalaiset miehet ovat raakalaismaisia raiskaajia, on mielestäni harhaanjohtava. Mutta ei mennä tähän aiheeseen nyt sen enempää.

Huvittavaksi koen myös nämä etenkin vanhemmilta ihmisiltä tulevat ihmettelyt siitä, kuinka näillä maahan virtaavilla, kotinsa jättäneillä tyypeillä voi olla samanlaiset älypuhelimet kuin meillä tai millä rahalla ne ovat tänne tulleet. Käsittääkseni sana pakolainen ei ole synonyymi sanalle köyhä. Jos köyhät ihmiset ottaisivat ja lähtisivät tuosta noin vaan matkaamaan meille tänne Suomeen, valtaosa olisi kyllä afrikkalaisia ja aasialaisia tai eteläamerikkalaisia. Voi olla, että suurimmalle osalle suomalaisista, kuten itsellenikin, maailman tilanne on vähän hankalasti avautuva. Me mietimme, mitä juonia Putin itänaapurissa punoo, mutta monessa osassa maailmaa on jatkuva sota/konfliktitilanne päällä, eikä meille niistä uutisoida jatkuvalla syötöllä. Koska ne tapahtuvat toisella puolella maailmaa. Koska kukaan ei halua matkustaa Syyriaan. Koska Tauskikin on koditon, ja siinä on suomalaislehdille uutisen aihetta tarpeeksi. En tiedä teistä, mutta omasta mielestäni maan epävarma poliittinen tilanne, ääreistöryhmien iskut tai ihan vaan yleinen pelko omasta selviytymisestään on ihan normaali ja looginen syy jättää oma kotimaa ja valita kohdemaaksi mahdollisimman kaukainen, ehkä etäältä hyväksi kehuttu maa ja valtio, jonka lähihistoria ei sisällä mitään traagisia tapahtumia.

Tiivistettynä sitä koetaan olevan niin avoinmielistä ja ennakkoluulotonta porukkaa että oksat pois, vaikka todellisuudessa suurimman osan alitajunnassa tuntuu olevan se kaunis ajatus "Suomi suomalaisille ja Karjala takaisin". Isänmaallisuus on iskoistettu jokaisen pääkoppaan jo kohdussa ollessa niin tiukkaan, että ajatus siitä, että tänne tulee suomea puhumattomia omia kulttuuriperinteitään toteuttavia ihmisiä, joilla ei olekaan paluulippua takaisin omaan kotimaahan, on kauhistuttava. Tai ehkä jokseenkin siedettävä, jos nämä ihmiset perustaa yrityksen mistä saa pitsaa sekä kebabia sopuhintaan ja tyyppejä voi vielä hyvillä mielin kutsua karvakäsiksi. 

Enkä mä yritä tässä nyt sanoa sitä, että Tuomiokirkon tilalle pitäisikin rakentaa moskeija tai muuta vastaavaa, mutta niin on vaan muissakin Euroopan maissa sellaisia kulttuurien sulatusuuneja. Itse en usko, että mitkään ongelmat ovat koskaan lähtöisin kultturaalisista eroavaisuuksista, vaan enenmmänkin ihmisten ominaisuuksista, joista mainittakoon ennakkoluuloisuus, vallanhimo, ahneus, peräänantamattomuus jne. Jos jotain lausetta inhoan, on tämä kuuluisa "maassa maan tavalla tai maasta pois". Varsinkin, kun osa ryhmistä, ketkä tätä asiaa ajavat, eivät todellakaan ole niitä henkilöitä, jotka Suomen lakien noudattamisesta voisivat tulla huutelemaan.
Tiedän, että suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa on porsaanreikiä ja koko systeemi on itse asiassa aika pilaantunut ja homehtunut, joka nyt noin niinkuin pääpiirteittäin on se kaikista suurin syy, miksi homma tuntuu kusevan omiin muroihinsa ennen kuin on edes alkuun päästy, mutta kyllä se toinen lähes yhtä iso vika on mielestäni meissä ihan itsessämme. Itse henkilökohtaisesti kieltäydyn uskomasta ja hyväksymästä sellaista luuloa ja asennetta, että tänne virtaa tuhansittain turvapaikanhakijoita vain, koska ne haluaa tulla tänne rettelöimään, raiskaamaan kaikki naiset ja nauraen kusemaan sosiaalitoimesta saadun avustuksen päälle.

Haluan tähän loppuun vielä korostaa, että kyseessä on tosiaan omiin mielipiteisiini pohjautuva teksti, johon olen saanut innoitetta en niinkään faktatietoihin perustuvista uutisotsikoista (tiedä niidenkään faktoista nyt aina ihan sataprosenttisesti...) vaan ympäriltäni kanssaihmisiltä ja sosiaalisesta mediasta. Itselläni ei ole henkilökohtaisia kohtaamisia näiden turvapaikanhakijoiden kanssa ole ollut ja hyvin harvan maahanmuuttajan kanssa on tullut keskustelua, joten mielipiteeni ja asenteeni pohjautuvat näihin kokemuksiin, tai sanottaisiinko kokemattomuuteen. Mikäli kohtaamisien myötä mielipiteeni jostakin kumman syystä vaihtuisi, niin tulen ilman muuta kirjoittamaan uuden tekstin. 

Kahvikissa

Mä en vielä pari vuotta sitten juonut kahvia, mutta nyt se on osa jokapäiväistä elämää. Olin koulun kahvilapalveluharjoittelussa kahvilassa ja laten maustelusta se sitten lähti. Tuostakin kesti hetki, ennen kuin pystyin juomaan perus suodatinkahvia, mutta nyt sitä tulee kitattua alas lähes päivittäin.

Itselläni on ihan tavallinen, joskin hieman hienommin muotoiltu kahvinkeitin, enkä ole oikein päässyt mukaan niihin kapselikahvi-hommiin. Semmonen olisi luultavasti tosi kätevä tämmösessä yhden hengen taloudessa, mutta rehellisesti mulla ei ole pikkuruisessa keittiössäni kyllä yhtään enempää tilaa millekään härpäkkeelle. Kahvia keittäessä juon usein pari kolme kuppia kerralla, joten isomman määrän keittäminen kerralla on ihan arkipäivää.

Itse tykkään kovasti tummapaahtoisista kahveista ja tämän hetkisiä lemppareita on Löfbergsin jauhetut kahvit. Niihin sopii mainiosti kahvimaito. Maitoa useammin itse asiassa käytän vaniljanmakuista soijamaitoa, se antaa kivan lisämaun eikä välttämättä tarvitse sokeria ollenkaan. Käytän maitoa harvoin, joten sellaisen ostaminen vain kahvin takia tuntuu vähän turhalta, mutta noita soijajuomia saa kätevissä annospakkauksissa ja säilyvyys on paljon parempi kuin maidossa. 

Toinen asia millä tykkään duunata kahviani on makusiirapit. En käytä tavallista sokeria juuri koskaan vaan mulla on kokoelma erimakuisia kahvisiirappeja. Moni on kysellyt, että sopiiko ne tavallisen suodatinkahvin joukkoon ja omasta mielestäni sopii. Niilläkin saa kahviin vähän eri vivahteita. Omani olen saanut lahjaksi, mutta niitä voi ostaa aika monesta paikkaa.
Tykkään tosi paljon myös jo valmiiksi maustetuista kahvipuruista. Kardemumma on ihan ehdoton lemppari!

Joskus harvoin jaksan hifistellä ja tehdä maitovaahdon. Sen tekeminen onnistuu ihan kotikutoisestikin ilman mitään ihmeellisiä laitteita ja härpäkkeitä. Toki se vaatii hieman enemmän vaivaa, mutta satunnaisesti tehtynä kiva lisä. 

Maitovaahdon saa helposti tehtyä näin: kuumenna haluttu määrä maitoa kattilassa lähes kiehuvaksi (mieluiten kevytmaitoa mutta rasvatonkin kyllä vaahtoutuu, vähän eri tavalla vain. Kasviperäisten maitojen vaahdottamisesta minulle ei ole kokemusta) ja sitten sauvasekoittimen avulla vaahdottaa maidon pitäen sekoitin suhteellisen pinnassa ja välillä liikuttaen. Tähän ei mene kovinkaan kauaa. 

Maitovaahtoa kahvissa käyttäessä suodatinkahvista kannattaa tehdä tavallista vahvempaa.

Millaisia kahvitottumuksia teillä on ja mikä on teidän lempparikahvinne? 

Viikonlopun merkityksettömyys

college New Yorker / maximekko Gina Tricot / hattu H&M / kengät äidin vanhat

Oltuani reilun vuoden nykyisessä työpaikassani ja ravintola-alalla muutenkin täytyy kyllä sanoa, että viikonloput ovat menettäneet omassa elämässäni merkityksensä. Toki vapaan viikonlopun osuessa omalle kohdalla fiilis on hilpeä (eli noin kerran viiteen viikkoon), mutta sekin johtuu yleensä siitä, että esimerkiksi lauantai-vuorot on meillä töissä tosi pitkiä ja usein aika turhauttaviakin, joten ainakin omalla kohdalla se hilpeys tulee enemmänkin siitä ettei silloin tarvitse olla vuorossa, kuin että on lauantai ja viikonloppu...

Suomalaiset on muutenkin jotenkin tosi viikonloppukeskeisiä ja monesti tuntuukin, että kaikki vaan matelee viikon töissä tai koulussa ja herää sitten vasta perjantaina iltapäivällä. 

Valehtelisin, jos sanoisin ettei minua haittaa olla lähes joka viikonloppu töissä, mutta toisaalta se on täysin ammatinvalintakysymys. Ja eniten siinä ehkäpä juuri häiritsee se muiden ihmisten vouhotus ja hypettäminen asiasta niin että alkaa tuntua itsestään jäävänsä jostakin paitsi. 

Ja onhan mulla sunnuntai aina vapaa, ja sunnuntai on vielä viikonloppua. Joten onhan se melkein puolikas? Ensi viikolla mulla on kaikenlisäksi myös maanantai vapaa, joten sehän on jo lottovoitto. Lotosta puheenollen voisinkin laittaa pari riviä euro jackpottia vetämään...

Itselläni on parin seuraavan parin vuorokauden aikana noin 19 tuntia töitä, mutta siitäkin huolimatta toivottelen teille erinomaisen hyvät viikonloput!

Turhia tuttuja

Siivosin eilen sitten hetken mielijohteesta facebookini kaverilistaa. En ole kovin aktiivinen facebookin käyttäjä, enkä käy siellä läheskään päivittäin, joten tämän kaltainen homma oli iso saavutus. Poistin suurinpiirtein 100 kaveria. Miksi? Koska kyseessä oli sata sellaista ihmistä, joiden elämät, päivitykset, tykkäykset ja jaot eivät kiinnosta minua pätkän vertaa. Kyseessä oli sata sellaista ihmistä, joiden kanssa olen ollut samassa koulussa tai samalla luokalla yläasteella tai lukiossa, eivätkä tiemme ole kohdanneet missään joitakin satunnaisia tykkäyksiä lukuunottamatta. Ja sitten muita diipadaapa -tuttuja. En tiedä saako tämä kuulostamaan minut epäsosiaaliselta kylmältä ämmältä vai someähkyssä piehtaroivalta toisinajattelijalta, mutta joka tapauksessa olo on hyvä. Jatkossa huomiota jää huomattavasti enemmän niille neljällekymmenelle ihmisille, jotka vielä kaverilistalleni jäivät. 

Tiedän montakin ns. kaverikeräilijää juurikin facebookissa, jotka kuvittelevat kaverimäärän nostavan jonkinnäköistä coolius-tasoa. Ehkä näin onkin, ei haittaa. Mutta mulla ei ole minkäänlaista tarvetta olla kenenkään tällaisen höppänän kaveri. Olen suhteellisen sosiaalinen ihminen ja nautin uusista tuttavuuksista ja satunnaisista rupattelutuokioista ventovieraiden kanssa, mutta ei mulla keskustelun jälkeen ole tarvetta etsiä henkilöä sosisaalisesta mediasta ja luoda näennäistä suhdetta sen kautta. (Joskin poikkeus vahvistaa säännön koska poikaystäväni löysi minut juuri näin...) Turhia tuttuja tulee ja menee. On tärkeää tunnistaa ne ihmiset, jotka pysyy.

PS. Tekstin tarkoituksena ei nyt ollut tuomita niitä ihmisiä, joilla on se 300 kaveria joka ikisessä sosiaalisen median palvelussa. Toin vaan oman kantani esiin!