takki Second hand / t-paita H&M / farkut H&M / laukku Gina Tricot / tennarit Converse
Joskus on päiviä, jolloin sitä vaan kyseenalaistaa kaiken ja miettii olemisen ja elämisen tarkoitusta. Mikä on oma paikka ja tarkoitus maailmassa, onko asioilla loppujen lopuksi merkitystä ja kuka sitä oikeastaan onkaan. Isoja asioita, joihin mihinkään ei ole suoraa, yksinkertaista tai helposti kohdennettavaa vastausta. Asioita, joihin haluaisin vastauksen heti ja jotka haluaisi ymmärtää tavalla, että eilinen, tämä päivä ja huominen saisivat jonkin olennaisen merkityksen ja suunnan. Mikä elämässä on olennaista ja onko seuraavan kysymyksen vastaus juuri se, joka määrittelee elämän seuraavan suunnan. Kyllä vai ei. Useimmiten ehkä, mutta yleensä silläkin on jompi kumpi edellisistä sanoista puolellaan jossakin syvällä sisimmässä. Toisinaan sitä ei edes halua kuulla kysymystä, koska tietää siihen vastauksen jo valmiiksi. Ja silloinhan ollaan menty tietyllä tavalla metsään jo jonkin aikaa.
En voi sanoa pitäväni erityisemmin siitä minusta, joka viime aikoina olen ollut. Sohvan nurkkaan kääriytyvä hahmo, joka käyttää suuren osan päivästä keksittyjen hahmojen ja elämien seuraamisen, kuin että eläisi sitä omaansa. On ollut tasan kaksi paikkaa, joiden väliä olen hiihtänyt tietyllä tapaa suorittava hymy naamalla koko talven: kodista töihin ja töistä kotiin. Matkaa on ehkä kilometri, jonka kävelen parhaimmillaan kuudessa minuutissa. Väliin ei mahdu paljon. Toisaalta tiedän vuosien kokemuksella, että talvi ei yksinkertaisesti ole minun aikaani. Vaivun tahtomattani jonkinlaiseen horrostilaan ja havahdun elämään vasta, kun haistan kevään ensimmäisen kerran ilmassa joskus maaliskuussa. En usko, että tämä on kamalan pahasta, mutta talvi on Suomessa pitkä aika ja se on pitkä aika vain odottaa lämpöä, energiaa ja elämää. Pitkinä pimeinä päivinä on helppo unohtaa omat unelmansa, tarkoitusperänsä ja olemuksensa. Mulla on vähän se ongelma, että olen lähtökohtaisesti aina ollut jokseenkin onnellinen, ja silloinkin, kun on ollut todella hankalaa, olen kuitenkin pärjännyt hyvin. Niin hyvin, että ne ovat vain hajanaisia osia elämääni, menneisyyttä, joka ei piinaa minua näinä hetkinä. Se on se nykyisyys, tämä hetki, joka minua aina tuntuu jahtaavan. Loppujen lopuksi en tiedä, onko sekään kovin pahasta, sillä ainakin tiedän liikkuvani eteenpäin edes jossakin määrin.
Niin että. Vaikka näinä hetkinä, kun kyseenalaistaa vähän kaiken ja miettii omaa paikkaansa ja tarkoitustaan maailmassa ja vähän ahdistaa, kun mikään ei oikein aukene kirkkaan taivaan lailla silmien eteen ja koe sellaista valtavaa mielenrauhaa oivalluksien myötä, on tämä kaikki kuitenkin sen pitkän polun varrella, joka johtaa sen kaiken luo. Rauhan, vapauden, rakkauden, miksi sitä nyt haluaakaa kutsua. Mä tiedän, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, juuri nytkin, vaikka se samalla vähän hämmentääkin ja mä tiedän, että kysymyksien viidakossa vastaan juuri niin, kuin minusta tuntuukin ja hyväksyn, minne vastaukset minut kuljettavat. Mulla on ollut jo hetken fiilis, että tämä kaikki on tyyntä myrskyn edellä, mikä saattaa kuulostaa osittain hieman uhkaavaltakin, mutta en näe sitä oikeastaan siltä kannalta. Mä kun rakastan kunnon myrskyjä.
PS. Ehkä vähän epäloogista ja sekavaa settiä tänään(kin), mutta välillä tekee mieli kirjoittaa vähän muustakin kuin niistä arkipäivän itsestäänselvyyksistä, vaikka niissäkään ei mitään ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti