Minä kuulun

Mä olen oikeastaan miettinyt tätä asiaa vähemmän ja enemmän jo muutaman kuukauden. Tai rehellisiä ollaan, niin sen miettiminen ja läpikäyminen on ollut suuri osa nuoruuttani. Nimittäin kuuluminen, se tunne, kun tuntuu kuuluvansa jonnekin, kuuluvansa joukkoon. Jälkimmäinen on aina tuottanut mulle ongelmia. Olen aina ollut hyvin omanlaiseni tyyppi ja kokenut erilaisiin ryhmiin kuulumisen hankalana sekä ulkopuolelta tulevista tekijöistä johtuen, että niiden aiheuttamista sisäisistä tekijöistä johtuen. On joskus ollut niitä hetkiä, kun olen illan ja yön pimeinä tunteina miettinyt, mikä mussa on vialla, kun en tunnu koskaan sopivan joukkoon. En koskaan tunne olevani täysin osa sitä. Tällä en tarkoita mitään yksittäistä tapausta - sama ongelma ja ajatusmaailma on kulkenut mukanani aina, toisinaan sivuun väistyneenä ja välillä se pomppaa sieltä taas esiin, niin kuin viime aikoina, vaikka mitään erityistä syytä ei olekaan. 

Niinpä minä olen pohtinut. Katsonut asiaa vähän joka kantilta. Huolimatta siitä, että ajattelen hyvin vähän sitä, mitä muut minusta mahtavat ajatella, huomaan kuitenkin tietyllä tapaa kaipaavani sellaista hyväksyntää. En tiedä millaista kastetta ja siunausta alitajunnassani kalastelen, kun kuitenkin loppujen lopuksi tiedän, että mihin minä kuulun. Nimittäin tähän ja nyt. Aivan sama, onko se jonkun toisen mielestä niin. Minä kuulun tähän ympäristöön ja ihmissuhteisiin sillä omalla tavallani, joka poikkeaa jonkun toisen tavasta yhtä paljon kuin yö ja päivä toisistaan, mutta mitäpä kumpikaan on ilman toista. Omaa olemassa- ja läsnäoloaan on turha väheksyä, vaikka joskus jossain tilanteessa joku toinen onkin ehkä niin tehnyt ja niin ollen saanut kyseenalaistamaan oman kuuluvuutensa. 

Omaa itseään ei tietenkään kannata alkaa huijaamaan ja uskotella olevansa osa jotain, jos ei aidosti ja muiden mielipiteistä välittämättä niin tunne. Sen sijaan kun aidosti tietää olevansa oikeassa paikassa, kuuluvansa johonkin, kenenkään muun mielipiteellä ei ole väliä. Ja niin sen pitäisi olla. Toki toisinaan se on helpommin sanottu kuin tehty, koska ihmisiähän tässä loppujen lopuksi ollaan.

Kuitenkin näin jälkikäteen haluaisin sanoa nuoremmalle itselleni, että se, etten aina ole tuntenut kuuluvani mukaan, ei millään tavalla ole tehnyt minusta onnettomampaa ihmistä pitkällä aika välillä, ehkä jopa päinvastoin. Olisin varmasti aivan toinen ihminen nykyisin, jos olisin muuttanut olemusta, toimintatapojani, siis itseäni, siinä toivossa, että olisin ollut yleisellä tasolla jotenkin sopivampi joukkoon. Yleensä nimittäin se, ettei tunne kuuluvansa johonkin, on juurikin sitä - et kuulu. Koska aina, hamaan tulevaisuuteen saakka, tulee aina olemaan se joku, jolla on tarve määritellä ja lokeroida ja pakostikin siinä jää aina jonkun laatikon ulkopuolelle. Joukkoon sopimattomaksi. Ja sen sijaan, että siitä soimaisi itseään ja kokisi huonommuuden tunnetta, kannattaa pitää silmät ja korvat auki, koska: ihan jokainen kuuluu jonnekin ja oman paikkansa voi löytää yllättävimmistäkin paikoista. Eikä sitä tarvitse lokeroida, ellei itse niin halua.