17.5.2018

Kun jalat menee alta

Polvipotilas täällä hei! Kuten edellisessä postauksessa kirjoittelinkin, niin tiistaina tosiaan kesken työpäivän sujahti vasemman jalan polvilumpio pois paikaltaan ja saman tien takaisin paikoilleen. Samainen keissi on käynyt oikean jalan kanssa monta vuotta takaperin, joten vaikka sattuikin, en mennyt paniikkiin ja työtehtävätkin hoidin loppuun pienellä avustuksella.
Eilen kävin röntgenissä ja siellä ei onneksi näkynyt mitään hälyttävää - oikean jalan kohdallahan mulla kävi niin, että polvilumpion sijoiltaan meno rikkoi luuta sen verran, että polveen jäi luunsiruja, jotka täytyi leikata sieltä pois. Ainakaan tällä hetkellä leikkaushoitoa ei siis tarvita, luojan kiitos.

polvilumpiosijoiltaan

Polvi on kuitenkin todella turvoksissa, todennäköisesti täynnä hieman veristä kudosnestettä. Soitin vielä huomiselle ajan lääkärille, joka sitten arvioi, punkteerataanko (eli injektoidaan polveen kertynyt neste pois) vai ei. Toisaalta toivon että kyllä, koska paraneminen ja liikkuvuus todennäköisesti nopeutuu huomattavasti ja toisaalta taas en, koska toimenpidehän sattuu aivan v*#%&sti. Sairaslomaa todennäköisesti pitää jatkaa sunnuntaita pidemmälle, sillä mun työhän on vuorosta riippuen pelkkää seisomista 6-10 tuntia. Polvilumpion sijoiltaan meno puolestaan vaatii yleensä 2-3 viikon toipumisajan, ja esim. urheilua suositellaan vasta parin kuukauden jälkeen. Pakko vähän kritisoida mut vastaanottanutta lääkäriä, sillä hän ei tuntunut olevan perillä vaivan laadusta laisinkaan eikä ilmeisesti halunnutkaan nähdä vaivaa kokonaiskuvan hahmottamiseen ja ymmärtämiseen. Onneksi olen joutunut oman jo aiemman, toisen jalan polvivaivan myötä perehtymään aiheeseen ja tiedän itse mahdolliset ongelmat.

Ja ongelmahan tässä kaikessa nimenomaan on se, että mulla on tosiaan jo ennestään yksi huono polvi, eli oikea. Ja oikea jalka joutuu nyt tässä parin viikon aikana huomattavasti kovemmalle rasitukselle, mitä se on joutunut tässä kokemaan, sillä vasen jalka on ollut se mun vahvempi jalka. Eipä ole enää, vaan mulla on kaksi kertaalleen hajonnutta polvea ja vaaranahan on, että todennäköisyys että samainen tapahtuu uudestaan, kasvaa. Tätäkin osasin alitajuntaisesti pelätä ja odottaa, ja sehän tapahtuikin sitten täysin odottamattomasti täysin normaalissa tilanteessa.
Ongelmaksi voi lukea kai senkin, että tässä kun nyt joutunut kyynärsauvojen kanssa liikkumaan, niin mun yläkropan lihakset ei todellakaan ole tottunut moiseen, eli jalan lisäksi myös yläkroppa on ihan jumissa :D 

röntgen

Turha tässä on kuitenkaan surkutella, enkä tunnekaan samanlaista "itsesääliä" kuin aiemmin oikean jalan kohdalla. Ilkeää tässä on se, että nyt olen työelämässä vakituisesti ja sairasloma vaikuttaa ikävällä tavalla työkavereihin ja sairasloman jälkeenkin täytyy tehdä jonkinmoisia rajoituksia.
Samalla tässä taas huomaa, kuinka itsestäänselvyytenä omaa liikuntakykyä pitääkään. Nyt mun on pitänyt pitää puhelinta koko ajan taskussa (varmaan monelle nykyisin itsestäänselvyys mutta mulle kyllä ei), koska jos jätän sen johonkin, en sen soidessa välttämättä ehdi könkätä vastaamaan ajoissa. Rappusien kulkeminen on haastavaa sekä ylös ja alas, koiran ulos viemisestä puhumattakaan. Onneksi poikaystävä hoitaa homman. Myös nukkuminen on ollut vähemmän rentouttavaa, sillä jalka ei tietenkään taivu niihin liikeratoihin, mitä yleensä nukkuessani suosin. Sohvalta ei iin vaan noustakaan käymään vessassa tai hakemassa juotavaa, vaan se on the operaatio, hahah.
Kun pienet jutut viedään pois, niitä osaa taas arvostaa ihan eri tavalla. Samalla tietenkin tiedän, että minun vammani on huomattavan pieni ja vähän elämänlaatuun vaikuttava mutta se ei tietenkään tarkoita, että minun pitäisi asiaa vähätellä. Sillä nyt kun molemmat polvet ovat niin sanotusti hajalla, tulee tämä todellakin vaikuttamaan loppuelämääni ja joudun entistä enemmän kiinnittämään huomiota valintoihin siltä kannalta, että miten kroppa kestää. 

Itse tiivistäisin tämän kaiken kuitenkin ihan vaan lyhyesti: shit happens, deal with it.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti