Punainen tupa ja perunamaa, ei kiitos

Monilla ikäisilläni on jotakin seuraavista: oma auto, oma asunto, kihlasormus, lapsia. Monesti jopa montakin näistä. Sain juuri viikonloppuna kuulla, kuinka parista tuntemastani tyypistä on tulossa isejä ja puhuttiin kaverin kanssa hänen ASP-tilistään ja onko minulla sellainen.

Näitä kaikkia asioita yhdistää yksi asia: minä en halua niitä. En sano, etten koskaan, mutten ainakaan nyt. Kun ympärillä ja somessa on ihmisiä, jotka puhuvat tulevaisuuden rakentamisesta ja mainitsevat sitten näitä seikkoja, mä olen aina ihan ulalla. Ymmärrän, että monet ihmiset haluavat näitä asioita ja että ne ovat tärkeitä, vaikkapa vain suunnitteluasteella, mutta omalla kohdalla ne eivät ole edes siellä. Usein keskustelen innokkaasti mukana, no koska ystävien ja tuttujen asiat kiinnostavat ja haluan, että he uskoutuvat minulle suunnitelmistaan ja toiveistaan, mutta kun tulee oma vuoroni, en oikeastaan tiedä mitä sanoisin. Tiedän, että on ok haluta eri asioita, mutta näistä asioista puhuessa tulee silti vähän kummajais-olo. Mulle tulevaisuus on tulevaisuus, enkä halua erikoisemmin suunnitella sitä. Mitä tulee eteen, se otetaan vastaan sen hetkisten kykyjen ja voimien mukaan.

Miksi mä en sitten halua omaa asuntoa, joka kaiken järjen ja tilastojen mukaan on paljon kannattavampaa? Koska mä olen asunut elämäni aikana 11 eri asunnossa, joista kaikki ovat olleet vuokra-asuntoja. Mulle koti on se, minne teen kodin. Niin hölmöltä kuin se varmasti kuulostaakin, oma asunto tai talo merkitsee mulle tässä elämänvaiheessa kahleita. Se että mulle annettasiin (kuvainnollisesti, koska asuntoja ja taloja ei tosta noin vaan jaella :D) nyt asunto, joka on minun omaisuuttani ja siinä on kiinni minun (laina)rahani, tuntuu jotenkin hurjalta. Omistaa jotain niin arvokasta. Tällä hetkellä arvokkain omistamani asia on... en osaa edes sanoa.  Jos nyt kuitenkin voittaisin Veikkauksen pelissä useamman miljoonan, toki mitä luultavammin hankkisin jonkun upean kämpän, mutta sitä on turha jossitella. Mä olen ihan tyytyväinen vuokra-asuntoelämään ja toisinaan on kurjaa, että se kyseenalaistetaan. Elämä on paljon muutakin kuin oman voiton maksimoimista ja rahan vetämistä kotiinpäin. Sama pätee omaan autoon. Toki me asutaan alueella, jossa oma auto ei ole ollenkaan välttämätön ja julkiset kulkee niin hyvin, että niillä pääsee paikkaan kuin paikkaan. Sitä paitsi autottomuus on ekologisempaa ja jos voin vaikuttaa maailmaan edes sillä tavoin, niin sekin on jotain. 

vaatteet, tennarit ja reppu H&M

Poikaystävän kanssa ollaan nyt seurusteltu reilut kolme vuotta, eikä kihlautuminen ole käynyt mielessäkään, vaikka etenkin pappani jaksaa aina sormuksien perään kyselläkin. Se on mielestäni jotenkin vanhentunut tapa ja voisin kuvitella, että jos me päättäisimme nyt avioitua, niin se tapahtuisi puolitosissaan esitetyn kysymyksen ja siitä seuraavan pitkän keskustelun jälkeen, ei minkään näennäisesti romanttisen tapahtumasarjan yhteydessä. Mulla ei ole mitään avioliittoa vastaan ja olen monesti miettinyt, millaisen juhlatilaisuuden haluaisin järjestää, jos kyseessä olisi omat häät. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain virallinen todistus ja sormus symboloimassa tehtyä sopimusta - enkä mä edes pidä sormuksista, joten minkään kokoinen timantti minkäänlaisessa sormuksessa ei tee muhun vaikutusta. Jo se, että joihinkin virallisiin papereihin tulee merkata määritelmä avopuoliso, tuntuu oudolta. Ei siis satuhäitä odotettavissa täältä suunnalta!

Joskus nuorempana ajattelin, että mulla olisi perhe tosi aikaisessa vaiheessa (eli no, tämän ikäisenä), mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä varmemmaksi tulin siitä, etten tosiaan ole valmis tai halukas perustamaan perhettä ja olemaan äiti. Lapset eivät koskaan ole olleet lähellä sydäntäni ja mulla on hyvin vähän kokemuksia lasten kanssa olemisesta enkä osaa olla heidän kanssaan, jos jossakin yllättävässä tilanteessa niin käy. Se ei tule multa luonnostaan. Tai ehkä se tulisi, jos lapsiin ja heidän juttuihinsa tottuisi. Muistan, kuinka jokin aika sitten näin unta, jossa sain ihanan tyttölapsen ja unessa tiesin ja tunsin, että se on minun ja rakastin sitä, mutta toisaalta alitajunnassa tunsin kauhua ja syyllisyyttä, koska en halunnut lasta. Unesta herättyä olo oli hyvin outo, ja kai edelleen vähän syyllinen. Lapsien hankkiminen ei ole käynyt mielessä edes puolivahingossa enkä usko niin sanotun biologisen kellon tikittävän omalla kohdallani vielä pitkään aikaan, jos koskaan. Mä kyllä tiedän, mitkä nimet antaisin mahdollisille lapsilleni ja uskoisin jopa olevani ja kykeneväni olemaan hyvä äiti, mutta ei, nyt ei tosiaankaan ole sen aika. Ja tavallaan on tärkeää, että tunnistaa sen itsessään ja uskaltaa myöntää sen itselleen. Sitä paitsi koen, että maailma on nykyisin niin myrkyllinen ja ylikansoitettu paikka, etten tiedä, haluaisinko saattaa tänne uutta ihmisenalkua. Tällä ei ole tarkoitus syyllistää ketään - ne, jotka haluavat jälkikasvua enemmän kuin mitään muuta, ovat varmasti tarkoitettuja siihen tehtävään, mutta että jos minunlainen alkaa karkeasti ilmaistuna puoliksi vasten tahtoaan lisääntymään, niin olisihan se nyt lähinnä synti. 

Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään tästä tekstistä, tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään valintoja, suunnitelmia ja unelmia, halusin vain kertoa oman puoleni niistä tavanomaisimmista. On ok haluta elämässä ja elämältä erilaisia asioita, eikä se tee kenestäkään toista parempaa tai huonompaa :)