Onnen viipaleet

Joskus on niin tyytyväinen ja onnellinen ilman mitään sen kummempaa syytä, että tuntuu pakahtuvansa. Ne on niitä valoisia hetkiä tässä pimeydessä, kun ymmärtää, että onni on pieniä asioita. Osaa arvostaa ja rakastaa kaikkea sitä, mitä on, sen sijaan että haikailisi asioiden perään, joita haluaisi tai ei voi saada. Minäkin syyllistyn sellaiseen ajatteluun ihan liian usein, mutta juodessani kahvia vähän kömpelösti maalaamani keittiönpöydän ääressä ja kuuntelen rokkia Cityltä (meillä ei jouluradio soi) tiedän, että tämä on minun paikkani. Materia ei saisi tuoda liikaa onnea, mutta rakastan uutta Eiffel-torni pöytälamppuani. Mietin kaksi päivää, ennen kuin ostin sen.

Kastuin aamulenkillä kahlatessani loskan seassa, mutta en antanut sen pilata päivääni. Minulla on kaikki ja ei mitään ja juuri tänään se tekee minut hieman haikeaksi mutta tyytyväiseksi. Silmäni ovat vieläkin hieman turvoksissa, koska itkin niin paljon illalla elokuvaa katsoessani. Lähetin poikaystävälleni viestin, jossa kerroin rakastavani häntä (eri tavalla kuin uutta lamppuani), koska se tuntui sillä hetkellä välttämättömältä. 

Hänkin rakastaa minua. 

Tuntuu tyhmältä valita, onko lintu vai kala. Päätöksen tehtyään oletetaan, että siinä pysytään. Minä en halua valita yhtä, ei siksi että myöhemmin katuisin valintaani, vaan koska en pidä mustavalkoisuudesta. Minä olen kaikki ja en yhtään mitään. Määrittelemättömyys antaa vapauden olla sateenkaari.