Istun sohvalla koira jaloissani ja kahvikuppi viereisellä pöydällä. Silmäilen paria tuntia aiemmin ostamaani toppia, joka roikkuu hengarissa pystyuunia vasten, koska otin siitä kuvan. Rinnuksissa lukee selkein kirjaimin La vie de bohème, joka ainakin Google-kääntäjän mukaan tarkoittaa boheemia elämää. Jotain sen suuntaista tosin osasin kaupassa ostopäätöstä tehdessäni arvatakin. Sopii minulle.
Kahvini sen sijaan on alta riman - siitä tuli aivan liian laihaa. Ja minä pidän kahvistani vahvana ja tummana. Juon sen silti.
Samaisella reissulla päädyin sovittelemaan päälleni vaatteita, joita en normaalisti katsoisi kahdesti. En ostanut niistä mitään, mutta mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen noinkin arkisessa asiassa tuntui jännittävältä, hyvältä. Onneksi on nettikaupat, tilasin salaa pari juttua. Joskus poden huonoa omatuntoa siitä, että ostan, vaikken välttämättä tarvitse. Tänään ei luonnollisestikaan ollut sellainen päivä. Mutta pidän tuosta sisäisestä maailmanparantaja-hihhulistani.
Se mistä en pidä on taipumukseni atopiaan, allergioihin ja astmaan, jotka kaikki kulkevat aika käsi kädessä. Minulla menee vuosittain useita satoja euroja lääkkeisiin, voiteisiin ja rasvoihin. Ehkä voisin paremmin, jos asuisin ympärivuotisessa kuumuudessa ja kosteudessa suolaisen meriveden jäädessä ihonpintaan suojakerrokseksi. Ja söisin vain tuoreita hedelmiä ja kalaa.
Ainahan sitä voi unelmoida. On minun oikeasti ihan hyvä täälläkin. Paitsi talvella. Silloin haluan pois ja kaipaan valoa kasvoillani.
Haluan sanoa vielä kiitos. Olen viime aikoina saanut hurjan kivoja ja kannustavia kommentteja teiltä lukijoilta. Ihmiset, jotka osaavat sanoa toiselle ihmiselle jotain kivaa täysin pyyteettömästi, ovat ihmisistä parhaimpia. Sellainen haluan itsekin olla. Ehkä olenkin. Kohta marssin puolitoista kilometriä sateisessa säässä koira toisessa ja kakkukupu toisessa kädessä poikaystäväni vanhempien luo kylään. Kukaan ei pyytänyt tai odota kakkua, mutta halusin tehdä sellaisen silti. Ja sellainen ihminen minä haluan olla.
Samaisella reissulla päädyin sovittelemaan päälleni vaatteita, joita en normaalisti katsoisi kahdesti. En ostanut niistä mitään, mutta mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen noinkin arkisessa asiassa tuntui jännittävältä, hyvältä. Onneksi on nettikaupat, tilasin salaa pari juttua. Joskus poden huonoa omatuntoa siitä, että ostan, vaikken välttämättä tarvitse. Tänään ei luonnollisestikaan ollut sellainen päivä. Mutta pidän tuosta sisäisestä maailmanparantaja-hihhulistani.
Se mistä en pidä on taipumukseni atopiaan, allergioihin ja astmaan, jotka kaikki kulkevat aika käsi kädessä. Minulla menee vuosittain useita satoja euroja lääkkeisiin, voiteisiin ja rasvoihin. Ehkä voisin paremmin, jos asuisin ympärivuotisessa kuumuudessa ja kosteudessa suolaisen meriveden jäädessä ihonpintaan suojakerrokseksi. Ja söisin vain tuoreita hedelmiä ja kalaa.
Ainahan sitä voi unelmoida. On minun oikeasti ihan hyvä täälläkin. Paitsi talvella. Silloin haluan pois ja kaipaan valoa kasvoillani.
Haluan sanoa vielä kiitos. Olen viime aikoina saanut hurjan kivoja ja kannustavia kommentteja teiltä lukijoilta. Ihmiset, jotka osaavat sanoa toiselle ihmiselle jotain kivaa täysin pyyteettömästi, ovat ihmisistä parhaimpia. Sellainen haluan itsekin olla. Ehkä olenkin. Kohta marssin puolitoista kilometriä sateisessa säässä koira toisessa ja kakkukupu toisessa kädessä poikaystäväni vanhempien luo kylään. Kukaan ei pyytänyt tai odota kakkua, mutta halusin tehdä sellaisen silti. Ja sellainen ihminen minä haluan olla.
Irrallisia ajatuksia hujan hajan ylöskirjoitettuna. Vaan eipä kaiken tarvitse aina olla jäsenneltyä ja tarkkaan mietittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti