Omassa kuplassa

Luin vähän aikaa sitten Lilyn toimituksen blogista tekstin Miksi käperrymme hyvän mielen kuplaan? ja se sai minut miettimään. Toki mä olen jo pitkään tunnustanut eläväni ikään kuin omassa kuplassani ja tavallaan eristänyt itseni niistä asioista, joita en halua mieleeni tunkeutuvan, mutta tuo mainittu teksti sai ajattelemaan, että mitä seurauksia siitä on ja millaisen ihmisen se minusta loppujen lopuksi tekee. 

Se omaan niin sanottuun omaan kuplaan ajautuminen ei omalla kohdalla ole missään vaiheessa ollut erityisen harkittu ratkaisu - sinne on vain ikään kuin ajautunut. Olen huomannut, kuinka paljon mieluisampaa arki ja elämä ylipäätään on, kun sulkee kaiken epämieluisan pois tai jättää ainakin vähemmälle. Se on varmasti yksi niistä syistä, miksi tunnen jatkuvasti olevani tyytyväinen ja onnellinen. Mutta tällä kaikella on kääntöpuolensa: huomaan kyllä, kun oman kuplani ulkopuolelta tuleva tekijä yrittää sekoittaa pakkaa eikä kuvio toimikaan kuvittelemallani, omalla tavallani - huomaan stressaantuvani tai jopa ärtyväni. Toisekseen tämä omassa kuplassa oleilu ajaa myös tietynlaiseen minä-keskeisyyteen, jota en millään tavalla tavoittele tai ihaile. Itseensä ja omiin tarpeisiinsa keskittyminen on välttämätöntä ja tarpeellista, mutta rajansa kaikella. Kun yhä useampi ihminen tarvitsee irtautumista normaalista arjesta ja enemmän aikaa itselleen, omien juttujensa tekemiseen ja itsensä toteuttamiseen, tämä johtaa loppujen lopuksi siihen, että osaamme keskustella vain omista tekemisistämme, omista fiiliksistämme ja pahimmillaan ajaudumme ajattelemaan, että oma kuplamme on se ainoa oikea kupla, ja muiden valinnat ja tapa elää on jollakin tavalla väärä.

Tai ehkei sentään, mutta tajusitte pointin. Minä en esimerkiksi seuraa aktiivisesti kotimaan tai ulkomaiden uutisia, en politiikkaa, en urheilua, olen myös aivan pihalla siitä, kuka on tämän hetkin kuumin artisti ja kenen kappale keikkuu lista ykkösenä. Se, ettei tiedä näistä asioista mitään, antaa aika monta keskustelunaihetta vähemmän. Se myös antaa pahimmillaan itsestäni tyhmän ja laiskan kuvan. Olen niin keskittynyt elämään elämääni omien kiinnostuksen kohteiteni kautta, ettei sijaa jää muille asioille. Viihdyn itsekseni ja omien juttujeni parissa niin hyvin, etten aina edes huomaa kaipaavani sosiaalista kanssakäymistä - sehän vaatisi kommunikointia ja keskustelua jonkun sellaisen kanssa, joka elää oman kuplani ulkopuolella! 

Ei nyt aivan näin, mutta siinähän omassa kuplassa elämisestä on kyse, tehdä itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi omilla ehdoilla, niillä asioilla, jotka kokee positiivisiksi ja voimaannuttaviksi. Jos avaa jonkun oikean uutissivuston (ja jättää netin toissijaisia viihdeuutisia pullollaan olevat sivustot rauhaan), niin eihän siellä kovin montaa hyväntuulen juttua ole. On sotaa, taloustilanne on kurja, työttömiä on liikaa, eläimiä kuolee sukupuuttoon ja ihmisiä kuolee kamaliin tauteihin. Eihän tällaisten uutisten lukeminen paranna kenenkään päivää. Kurjuutta löytyy muualtakin kuin uutissivustoilta, aina jollakin omassa lähipiirissä asiat ovat jokseenkin kehnosti ja epäonnea löytyy omasta kotikaupungista vaikka kuinka. Näistä selvitäkseen tarvitaan voimaannuttavia mietelauseita, mindfulness-kursseja ja somettomia koti-iltoja. 

Oma kuplani on hyvä. Osaan nauttia elämästä ja sen tarjoamista pienistä iloista. On epäonnea ja stressiä, mutta luovin niiden läpi ilman että ne musertavat alleen. Mutta kyllähän sitä nyt väkisinkin nousee mieleen, että olen jämähtänyt mukavuusalueelle, jossa on niin mukavaa, etten ole edes tajunnut pyristellä siitä hieman kauemmas. Itseensä keskittymisessä ei ole mitään vikaa, mitä aiemmin sen ns. oman juttunsa löytää, sen parempi. Mutta itseensä voi keskittyä myös liikaa. En tosin koe olevani mitenkään itsekeskeinen tai -rakas, enkä ole sellaista palautetta koskaan keneltäkään saanutkaan, mutta ihan rehellisesti koen liian usein tuijottavan asioita oman napani kautta. Elämän kuuluu olla mieluista ja itsensä kanssa viihtyminen on elintärkeää, mutta on aika surullista, jos en 24-vuotiaana osaa keskustella muusta kuin elokuvista, 20-40 vuotta vanhasta musiikista tai ruuasta. Noin niin kuin karrikoidusti ilmaistuna. 

Oman kuplan puhkaiseminen tuntuu liian radikaalilta. Eihän sitä nyt sentään tarvitse luopua siitä kaikesta niin sanotusta suojakerroksesta, mitä on ympärilleen haalinut. Enhän minä olisi minä ilman sitä, ainakin näin haluaisin ajatella. Mutta kyllä, haluan olla enemmän läsnä. Läsnä ympäröivässä maailmassa, tässä ajassa ja paikassa, tehdä asioita ja osallistua enemmän. Tuntea itseni tarpeelliseksi jollekin muullekin taholle, kuin itselleni. Saada mielekkyyttä, keskustelutaitoa, enemmän mielipiteitä, näkökulmaa, sosiaalista kanssakäymistä, ideoita, ajatuksia ja jopa haaveita sekä unelmia muullakin tapaa, kuin sulloutumalla omaan pehmeään kuplaani. 

Millaisia ajatuksia teillä on? Onko siellä muita, ketkä tunnistavat ja tunnustavat käpertyvänsä omaan kuplaansa aina aika ajoin tai jopa melko kokoaikaisesti, kuten minä?