Siitäkin huolimatta että tunnen olevani lopussa ja ihoni on hajonnut miljooniin palasiin stressin takia enkä pysty hymyilemään silmilläni, tunnen hämmentävää iloa ja jännitystä siitä, että tiedän edessä olevan uusi alku. Hetken levon jälkeen uusi, parempi, eheämpi minä. Oloni on varmaan samanlainen kuin juoksijalla maratonin loppusuoralla, lihakset maitohapoilla mutta edessä häämöttävä maalisuora saa jaksamaan vielä vähän.
Minusta tuntuu, ettei kukaan ole täysin ymmärtänyt, miksi tämä kaikki on ollut minulle niin rankkaa. Selittäminen tuntuu turhalta, koska en tiedä, osaanko itsekään. Ehkä aina ei tarvitse osatakaan. Joka tapauksessa minä saavun maaliin voittajana ja hetken haukottuani henkeä, pystyn taas hengittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti