27.4.2016

On matka pitkä, voi käydä mitä vaan

Löysin tämän pari kuukautta sitten kirjoittamani tekstin luonnoksista, ja tämä sateisena alkanut, mutta koko ajan poutaantuva keskiviikko päivä on mielestäni oikeastaan aika jees hetki julkaista tämä.


Kirjoitin poikaystävälle whatsapp-viestin:

Eikä saa vaipua itsesääliin vaan kyllä asiat jotenkii järjestyy! Ei ehkä parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta järjestyy kuitenkin. Elämäähän tää vaan on :)

Loppujen lopuksi viesti oli huomattavasti enemmän itselleni kuin poikaystävälleni. Pitäisi kai harrastaa tätä useammin, asioiden selittämistä jollekin toiselle, niin itsekin ymmärtää enemmän. Totuus on, että mulla on useammallakin elämän osa-alueella mennyt joskus paremmin ja olen viime aikoina keskittynyt ehkä vähän liikaakin niiden vatvomiseen itsekseni, sen sijaan että olisin tehnyt niille jotain. Okei, kaikkeen ei löydy ratkaisua sormia napsauttamalla, eikä kaikkeen elämässä löydy ratkaisua välttämättä ollenkaan, mutta silloinkin vaihtoehtona on hyväksyä totuus ja oppia elämään sen kanssa. On asioita, joihin voi vaikuttaa suoraan ja sitten asioita, joihin ei ensinäkemältä pysty vaikuttamaan mitenkään, mutta loppujen lopuksi palaset loksahtelevat paikoilleen ajan kanssa.

Elämä on pitkä (ainakin toivon mukaan) taival ja on itsestään kiinni, miten siihen suhtautuu. Kuten otsikossakin lukee, joka on lainattu Kotiteollisuuden kappaleesta Helvetistä itään, matka on pitkä ja mitä tahansa voi käydä. Ilman ennakkovaroituksia. Jos elämän ottaa liian tosissaan ja tekee siitä jonkinlaisen suorituksen, niin nämä ennalta-arvaamattomat asiat ja tapauksethan sotkevat sen kokonaan. Mä olen monesti ajatellut, että kohta 24-vuotiaana mun pitäisi oikeasti tietää asioista, itsestäni ja elämästä jotain hyvin olennaista, jonka turvin voin siintää kohti vanhuutta ilman huolen häivää, mutta eihän se niin mene. Meille syötetään ajatusta, että kun täyttää 18, eli tulee täysi-ikäiseksi, pitäisikin ykskaks olla valmis paketti, joka elättää itsensä ja parhaimmillaan pari muutakin, tietää mitä elämältään tahtoo ja hakea menestystä kaikkialta, minne kulkeekin. Sellainen tyyppi, joka sitten jo kolmikymppisenä on sellainen elämäänväsynyt kaikkitietävä tyyppi, joka valittaa kaikesta, tai vähintäänkin kyseenalaistaa kaikkien muiden ratkaisut.

En mä tiedä, ehkä mä olen huomaamattani luonut itselleni paineita siitä, millainen pitäisi olla. Lähinnä siis yhteiskunnan silmissä. Hyvin pärjäävä, vakituinen työ, onnellinen parisuhde, vähintäänkin asuntorahasto tai se oma asunto, paljon harrastuksia ja ystäviä sekä vähintäänkin hyvät taidot oikeastaan asiassa kuin asiassa, remontoinnista puutarhanhoitoon ja lastenkasvatuksesta ruuanlaittoon.

Mutta kysymys kuuluu: pitäisikö mun tietää, mitä mä haluan? Mun pitäisi haluta olla vastuullinen aikuinen ihminen, ja kyllähän mä tavallaan olenkin, mutta täällä äitini sohvalla nukkuen (vierailulla tosin vaan) mä en koe olevani yhtään sen aikuisempi kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Näin ollen mun pitää ilmeisesti hyväksyä itsessäni se fakta, ettei musta ole rajojen sisälle. Mä teen asioita täysillä, miettimättä onko ne niitä ehkä kaikista fiksuimpia päätöksiä, kaikista kannattavimpia tulevaisuutta ajatellen. Mä myönnän, että mulle on ehkä liiankin helppoa elää hetkessä, miettimättä sen enempää jatkoa, mutta siinähän elämässä loppujen lopuksi ainakin omasta mielestä on kyse - että osaa tarttua ja elää hetkessä, koska ne on niitä asioita, joita sitten vanhana muistelee. Tai tää pätee ainakin omalla kohdalla ja miksipä ihmeessä mun sitten pitäisi muuttaa itseäni, että olisin parempi yksilö jonkun yleisen kaavan mukaan? Täytyy opetella olemaan tarkkailematta yleisiä mittareita, tilastoja ja kaavakkeita millainen täytyisi olla ja määritellä omat rajansa itse.

Joten kyllä. Elämä potkii päähän ja vähän muuallekin silloin tällöin, eikä aina tarjoa parastaan ja miten se voisikaan. En usko, että kenenkään elämä menee yhdellä laukaisulla maalista maaliin, vaan siinä välissä aina joku taho yrittää viedä pallon pois. Riippuu omasta pelitekniikasta ja halusta, saako sen pallon takaisin itselleen (siis mä en tiedä mistä tää urheilu-vertaus tähän väliin nyt tuli mutta menkööt :D). Ja toisaalta, tarviiko sitä välttämättä aina pelata niillä yleisellä tasolla hyväksytyillä säännöillä?

Mä olen sanonut noin sata kertaa aiemminkin, mutta sanon sen taas kerran, koska sitä ei yksinkertaisesti voi sanoa liikaa: asioilla on tapana järjestyä. Ne vaan järjestyy, tavalla tai toisella. Se epätietoisuus, tietynlainen epävarmuus ja jopa avuttomuus siinä välissä on jotain hermoja raastavaa, mutta kaikki elämässä on enemmän tai vähemmän väliaikaista. Ja sen turvin mä haluan uskoa, että mulla, tai kenelläkään muulla, ei ole mitään hätää. Esteet ja vaikeakulkuiset maastot ovat hidasteita, mutta kenellä tässä kiire mihinkään on? Mä en tiedä, kuinka kauaskantoiset tai pitkät vaikutukset ja seuraukset omilla tämän hetkisillä ns. vaikeuksilla ja ongelmilla on, mutta mä tiedän, että joka tapauksessa niistä selvitään. Ja eikös se loppujen lopuksi ole ainoa seikka, jolla oikeastaan on väliä? Aina asiat ei suju suunnitelmien mukaan, mutta uskoa omaan itseensä ja omaan tekemiseensä ei kannata menettää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti